This content is a deeply personal and emotional narrative about overcoming childhood trauma, addiction, and self-doubt, framed by a challenging survival journey. It explores the lasting impact of a difficult upbringing, the struggle for self-acceptance, and the importance of familial bonds.
Mind Map
点击展开
点击探索完整互动思维导图
Tässä ollaan minä ja Andreas Tolonen
silmät sidottuna, neljän kilometrin korkeudessa
ilman mitään käsitystä missä me ollaan.
Meillä on ainoastaan 72 tuntia aikaa selvitä takaisin Suomeen –
mun isän luokse Kerkkooseen.
vaan noi kaikki liittyy asioihin,
joita mä oon hävennyt ja kantanut mun harteillani
niin pitkään, kun mä muistan.
Tässä videossa ei oo kyse adrenaliinista
eikä mistään siististä YouTube-haasteesta —
Vaan asioista,
mistä mä en oo ikinä uskaltanut puhua ääneen.
En kavereille.
En perheelle.
En kellekään.
Mut nyt, mä aion avata sulle kaiken.
Anna mulle kaksi tuntia –
niin mä kerron sulle tarinan, joka repii mut auki.
"Iskä auta!"
Kun se päättyy...
sä ymmärrät
Se oli ihan tavallinen ilta...
tai niin mä ainakin luulin.
Me asuttiin Vuosaaressa pienessä kämpässä –
Kello oli jotain kuuden pintaan, kun äiti lähti käymään kaupassa.
Tässä vaiheessa me ei viel tiedetty,
et se oli viimeinen kerta kun äiti nähtäis sinä iltana.
Mun iskä oli taksikuski,
ja hänen oli tarkoitus mennä yövuoroon.
Mut tänä yönä...
yövuoron sijasta...
alkoikin painajainen.
Aluksi meni vartti.
Sit puoli tuntii.
Mut mä olin uppoutunut mun Spider-Man -sarjakuviin,
enkä edes huomannut ajan kulkua.
Mä en tiedä mikä siinä oli —
mutta jostain syystä, Spider-Man oli aina ollu mun lemppari.
Joku siinä vaan veti puoleensa.
Sit yhtäkkii mä havahduin...
Äidillä oli alkanut kestää aika kauan...
Ei sinne kauppaan ollut ku joku muutama sata metri.
Kello tikitti,
ja pikkuhiljaa...
alkoi tuntuu oudolta.
Toi kauppareissu... alkoi kestää liian pitkään.
Oli kulunu jo melkein kaks tuntia,
ja äidin olisi pitänyt olla kotona jo aikoja sitten.
Missä se oikeen oli?
Äiti ei omistanu kännykkää
ja iskä yritti soittaa sen kavereille.
Äitii ei kuitenkaan ollu näkyny.
Iskä päätti soittaa lähikauppaan
Mut äiti...
ei ollu koskaan ees saapunu sinne.
Mitä täl muutaman sadan metrin matkal oli oikeen käyny?
Iskä luki meille iltasadun
ja vaik sen ääni pysy tasasena,
mä näin sen silmist, et kaikki ei oo kunnos.
Ihan ku se ois väkisin yrittäny peittää paniikin.
Iskä joutu perumaan hänen työvuoron
ja hän valvo koko yön selvittäen, mitä äitille oli tapahtunu.
Kukaan ei ollu kuullu äidistä mitään.
Meidän perheellä ei ollu varaa useampaan sänkyyn,
joten me nukuttiin kaikki samassa sängyssä.
Se oli aamuyö, kun iskä joutu luovuttamaan, ja tuli nukkumaan.
About tunti siitä, kun iskä oli kömpiny meidän viereen...
ne äänet alko.
Mä muistan, kun meidän makuuhuoneen ovi aukes hiljaa
ja oven takana seisoi joku.
Mä yritin huutaa iskää hereille
mut pelosta jäykistyneenä, mä en saanu sanaa suustani.
Sit se alko lähestymään meitä...
nous sängylle, ja...
Mä muistan, kun tossa hetkessä mä lapsenomaisesti toivoin,
että mä olisin Spider-Man, ja mulla olisi supervoimat,
nii mä olisin voinut pelastaa tilanteen jotenkin.
Okei,
me ollaan huomenna lähdössä tonne reissuun,
mä en oo kertonu mun iskälle tästä ollenkaan.
Nyt mä soitan sille ja katotaan, miten se reagoi tähän.
Lähin vaa nyt soittelee, koska
tää saattaa olla viimeinen puhelu, mikä meillä ikinä on.
Mä lähen huomen pikku "missionille".
Ai mille missionille?
Minä ja Andreas kuka täs vieres on –
meidät lennätetään jonnekin Euroopan yläpuolelle
ja meidän pitää selvii sielt ilman rahaa,
ilman puhelinta takas.
Jotain sinne päin.
Sitten teette jotain...
videoshittiä siitä, niinkö?
Videoshittiä tehään kyllä.
Joo joo, vai semmosta...
No ei oo helppoa teilläkään,
sinuna mä kyl ennen ku mä lähtisin mihkää maailmalle
nii ajaisin kyl noi viikset!
Vai nii! :D
Nii ja sit! Jos me ei selvitä ajois takas
nii me vedetää kuulakaljuiks sit!
Jaaha...
... aina vaan pahenee.
No, lähetä joku postikortti!
Meil ei oo ees rahaa käytös siel.
No kai sä nyt pummaat joltain rahaa?
Siihe kerjäämiseen noi viikset on ihan ok!
Mitä, onks nää niin huonot?
Säälipisteitä saat!
Me heitettii iskän kans läppää,
kunnes se kysy mult kysymyksen, joka muutti tunnelman ihan täysin.
No mites sä aattelit niiku selvitä siellä?
Ethän sä oo mettäs käyny ikinä!
Nii...
Oli kiva nähä.
Onnee matkaan!
Henry, täs ollaan viimeisellä ehtoollisella.
Jännittääkö?
Ihan sikana!
Saatko ens yönä unta?
E.
Saaks sä?
En tiiä.
Täs on aika monta kysymysmerkkii kieltämättä...
Nii!
Liikaa!
No... riskit tiedetään ja
lähdetään toteuttaa!
Täs on meidän hyppikuvaaja Akseli!
Vähä alkaa jännittää!
Ei juma...
Tällee pitäis hypätä lentokoneest!
Meidät lennätetään jonnekin päin Eurooppaa, neljän kilometrin korkeuteen.
Meil ei ole mitään käryy meidän määränpäästä
ja pilotti voi koska tahansa ilmoittaa
et nyt on hypättävä – silmät sidottuna.
Nää silmäsiteet saa avata vasta vapaapudotuksessa.
Mihin ikinä me päädytäänkään,
siitä hetkestä alkaa 72 tunnin selviytymishaaste:
Meidän pitää selvitä ajoissa takas Suomeen
mun iskän luokse Kerkkooseen
ilman puhelimia, rahaa tai ees kelloa.
Jos me ei keretä ajoissa tai me luovutetaan
me joudutaan leikkaa meidän hiukset kuulakaljuiksi.
Ei!
Kaks päivää matkustamista tätä hetkee varten!
Mitä hemmettiä?!
Vitsi!
Andreas!
Näit sä mihin Henry laskeutu?!
Henry!
Henry ooksä kunnossa?!
Kaikki ok!
Mitä kävi?
Mul oli tatti vähä jumis ja tuli vähän matala avaus
mut ei hätää, kaikki ok.
Mis me ollaa?
Tääl ei kasva ees puita!
Ja koht tulee pimee, nii...
... mitä hemmettiä?
Jaaha...
Onks sulla mitään veikkauksii mis ollaan?
Mul oli sellanen tiiäksä, mielikuva,
Tiiäksä joku...
Norjan sellanen tiiäksä kaunis, tyyni...
Sellanen, tiiäksä? - Laakso?
Laakso!
Just siel mis menee vähä lampaita pomppii
ja sit tiiäksä meidät
joku ottaa meidät vastaan sillee laskeutues, et:
"hei tulkaa saunaa!" ja näin.
Mut vitsi ei tääl oo käyny kymmenee vuotee kukaan!
Pitää kyllä pakkaa ennen ku tulee pimee.
Missä me ollaa?
Mitä sä veikkaat?
No tää näyttää joltain Islannilt...
En tiiä voisko...
olla jotenki Hollantiki ehkä?
Nääksä tän?
Marja.
– Marja?
– Joo.
Näitä kasvaa vaan
kahessa muussa naapurimaassa.
Sä et yhtään tiiä mist sä puhut nyt!
Pitäskö täs nyt vähän miettii, et mihin suuntaan me lähetää kävelee?
Jos me ei tiedetä mihi me kuljetaan, nii
aurinko laskee aina länteen.
– Jep.
Ennen ku me päästään liikkeelle,
meidän kuvaaja Nikita hakee meidän varusteet
ja sillä aikaa Andreas kysyy mult kysymyksen:
Mitä Henry tekisit jos nyt tulis joku karhu tost?
– Ennen reissuu mä otin selvää!
Eli...
Jos tulee karhu,
karhu tulee, on tos noin...
– Äijä jossain roadman-vaatteis tääl!
Jos tos on nyt karhu, nii tiiäks mitä pitää tehä?
No?
Jos mä nään sen karhun näin,
pitää tekeytyy ison näköseks,
puhuu rauhallisel äänel sillee:
"Karhu chillaa... äijä."
"Mä en shänkkää sua..."
Jos se hyökkää kimppuu, pitää mennä kuulaks tällee
suojaa päätä ja leikkii kuollutta –
jos se karhu on siis ruskee!
Jos se karhu on musta – taistele kaikin keinoin vastaan!
Jos se karhu on valkonen...
sun on turha tehä mitää kun sä oot kuollu.
Tän mä selvitin.
Puolen tunnin odottelun jälkeen sieltä saapuu!
Jätkät, täs on teidän reput.
Siel on aluskerrasto, takki, pipo, sadeviitta, retkipeitto ja vesipullot.
Mä laitan vähän pitkää vaatetta, tääl on kylmä!
Hyi saakeli!
Aurinko laskee...
Laitaksä takin viel?
No jos sul ei oo takkii nii mä en haluu myöskää laittaa.
Me ollaan tässä yhdessä!
Tästä se seikkailu alkaa!
Tästä se alkaa!
Lähetää täst himaan päin.
Missä päin on hima? :D
Mä oon työharjottelus siihen, mitä
sinä Daniel teette työks.
Ai mitä?
Onks toi valo?
Onks toi...
Onks toi auto, vai?
– Se on!
– Se on auton valo!
Ei!
Tule!
Mä kuulen sen!
Vitsi se on lähel!
Vitsi se ajo ohi!
Ei!
Ajo ohi?
– Vitsi se ajo ohi!
Ainoo auto tääl
koko mestas ja ajo ohi.
Voi vitsi...
Nää etäisyydet tääl näyttää vähän lyhyemmilt mitä ne oikeest on.
Sä katot: "Joo mä kävelen tohon noin."
Vitsi kilometri!
Toinen auto!
– Onko?
Äkkii tielle, äkkii tielle!
Ah!
Tie!
Ihanaa!
Siinä.
Mitä hittoo me sanotaa sille?
Mieti, tää voi olla meidän ainut tsäänssi ennen huomista,
et me voidaan edetä. Tai ees tiietää mis me ollaa.
Koht on pimeetä... ja vitsin kylmä.
Morjensta!
Me tulimme taivaasta.
– Okei!
Emme tiedä missä olemme ja meidän täytyy päästää takaisin Suomeen.
Pystytkö kertomaan, missä olemme?
Olette...
Norjassa.
– Norjassa?
Oi oi! – Mitä?!
Mikä tuuri!
Kiitos paljon!
Siellä on sitten vähäsen...
verta.
Verta??
Iskän veret oli lentäny mun päälle ja mun tyynylle.
Tumma hahmo ei ollutkaan tuntematon.
Se oli mun äiti
ympärikännissä ja lääkkeissä,
jo neljättä kertaa tällä viikolla.
Taas se raivoo ja lyö, niinku se aina tekee.
Iskä sai viimein taas rauhoitettua äidin
ja laski hänet sohvalle.
Äiti usein varasti iskält rahaa viinaan ja lääkkeisiin
ja iskä meni tuttuun tapaan tarkastaa lompakkonsa.
Äiti löi iskää silitysraudalla päähän
mut meni heti tän jälkeen soittaa ambulanssin.
Puhelun jälkeen äiti sammu sohvalle
ja kymmenen minuuttia siitä...
kuulu ääni.
Me kurkittiin mun siskon kans oven raosta,
kun iskä palas tajuihinsa ja lähti avaa ovea ambulanssille.
Iskä ei kuitenkaan tienny...
kelle se oikeesti avais ton oven.
Mut mä... tiesin totuuden.
Mä tiesin, et ton oven takana ei odottais ambulanssi...
vaan jos iskä menis ja avais ton oven...
se ois syvemmällä kusessa ku koskaan.
Mä en kuitenkaa uskaltanu sanoo mitään.
Me oltiin hiljaa.
Piilossa.
Ei liikuttu.
Ei hengitetty.
Iskä lähesty ovee ja mä toivoin, ettei se avais sitä.
Mut parin sekunnin päästä,
mä näin ku iskä oli jo ovella...
ja kääns kahvaa.
Me katottiin ku poliisit vei iskän
ja me ei voitu tehdä mitään.
Kun äiti oli lyöny mun iskää silitysraudal,
se ei soittanukkaa ambulanssii.
Iskää syytettiin äidin pahoinpitelystä
ja iskä yritti epätoivoisesti selittää,
ettei ollu koskenukkaan äitiin
vaan äiti valehteli.
Poliisit ei kuitenkaan uskonu iskää,
sillä olihan tää varmaan 30. rikosilmoitus
mitä mun äiti oli tehny iskästä.
Iskä epätoivoisena rukoili poliiseilta et ne
menis tarkastaa äidin, ettei äidissä oo jälkeekään.
Lopulta poliisit suostu tähän ja he lähti tarkastaa missä kunnossa äiti oli.
Poliisit tuli takas sisälle meidän asuntoon
ja meni herättelee mun sammunutta äitii.
Poliisit sai äidin hereille, mut sitten...
Äiti hyökkäs poliisien kimppuun.
Viina sekä lääkkeet,
väkivalta,
poliisit
ja tälläiset illat –
nää oli arkipäivää meidän perheessä.
Se sano, et me mennään johonki kaupunkiin nytte?
Se on kuulemma 40 kilometrin päässä!
Mut mehän voidaan...
Okei, suunnitelma!
Me viki...
Mitä tapahtuu?
Mun isoveli Mikko on ollu mulle aina mun suurin sankari.
Kaiken sen keskellä, mitä meidän kodissa tapahtu,
Mikko oli se henkilö, kenestä mä pystyin hakemaan turvaa.
Ja mä muistan, kun mä aina koulussa ylpeilin sillä, et
Mikko oli voittanu 15-vuotiaana jääpallon Suomen mestaruuden.
Mikko tykkäs piirtää graffitteja vihkoonsa ja hän osas myös breakdance liikkeitä,
mikä oli mun mielest maailman siistein juttu –
ja mitä isoveli edellä, sitä pikkuveli perässä.
Mä ihailin Mikkoa eniten koko maailmassa
ja kaikin keinoin, mä halusin olla niinku hän.
Mul ja Mikolla on eri isä, mut sama äiti.
Mikon biologinen isä istu vankilassa
ja mun iskä huolehti Mikosta ku omasta pojasta.
Vei treeneihin,
valmensi,
sekä jääkiekossa, että jalkapallossa.
Mikko jotenkin aina huomas, jos mulla tai Noralla oli huono päivä –
ja sit se onnistu aina piristää meitä sen typerillä vitseillä.
Mä muistan kuin paljon mun vatsalihaksiin sattui,
ku minä ja Nora naurettiin kippuras noille hölmöille faijavitseille.
Kaiken sen väkivallan ja riitelyn keskellä, mitä meidän kotona tapahtui
Mikko yritti aina suojella mua ja Noraa, vaikka hän oli itse alaikäinen.
Aina kun riita syttyi, Mikko vei mut ja Noran jonnekin sivummalle
ja yritti kiinnittää meidän huomion johonkin muuhun –
esimerkiksi sen typeriin juttuihin.
Ja ehkä ne tyhmät vitsit sit vähän tarttu muhunkin.
Ja sitä kautta huumorista ja näistä faijavitseistä
tuli mun pakokeino todellisuutta.
Mä kattelin hetki sitten meidän vanhoja valokuvia
ja kaappeja kaivellessa mä löysin ikivanhan videokasetin.
Tässä vaiheessa mä en vielä tiennyt,
et tän kasetin sisältö
tulis romuttamaan mut kokonaan sisältä päin.
Mua kiinnosti, et mitä tältä videokasetilta löytyy,
joten mä vein sen teetettäväksi.
Mä palasin kotiin ja laitoin tän videon pyörimään.
Tällä kasetilla oli video joltain mökiltä, mitä mä en tunnistanu...
ja se, mitä mä näin seuraavaks, särki mun sydämen.
Mökillä oli 9-vuotias Mikko,
sekä mun äiti ja hänen kaverinsa ryyppäämässä.
Videolla näkyy myös
mun isosisko Nora vauvaikäisenä lastenvaunuissa
Ja Nora oli mua vuoden vanhempi
mikä tarkoittaa sitä,
et täs vaiheessa mä olin jo mun äidin mahassa.
Silti mun äiti veti kännejä tuolla mökillä,
mut mun mielestä se ei ees ollu pahinta.
Kaikista inhottavinta täl videolla oli kattoo sitä tapaa,
miten mun äiti ja sen kaverit kohtelee pikku-Mikkoa.
Mikkoa selkeesti ahdistaa,
kun kaikki aikuiset hänen ympärillään on kännissä
Ja videon lopulla
hän kysyy epätoivoisena meidän äidiltä yhden kysymyksen:
Mitä hittoo?
Mitä täs nyt tapahtuu?
Häh?
Eikö tuo...?
Haluatteko kahvia?
– Kahvia?
Se oli kyl mukava jamppa!
Tunnetteko te sen kylmyyden teidän luissanne?
Nyt alkaa kyllä viilenee.
Kello alkaa olee aika paljon –
pitäisikö meidän nyt selvittää, et
mitä me seuraavaksi sit tehään?
Varmaa pitäis!
Hei mää tiiän!
Paikallinen baari?
Joo joo!
Ok!
Liekkipipo,
Pikachu-reppu...
äijä tulee:
Toisiks yli kyltti, keltasen kyltin alapuolel.
Lausu koko setti!
Ok!
Än, yy, tee, nyt!
*bro lausuu muinaisen kirouksen*
Meil oli hauskaa ja läppä lensi,
mut sitten...
Me kohdattiin ongelmii...
Puhutteko englantia?
Kyllä.
Olemme poliisista.
Tunnetteko Norjan sääntöjä?
Me emme tiedä minne hyppäsimme
meillä oli silmät sidottuna.
Hyppäsimme laskuvarjoilla ja saimme kyydin tänne
joltain random-äijältä...
ja...
nyt olemme tässä.
Tuo ei ole hyvä asia.
Onko teillä henkilöllisyystodistuksia?
Henkilöllisyystodistusta? – Kyllä.
Olette kotoisin Suomesta?
– Kyllä.
Ne ottaa kuvia meidän passeista.
Nyt se puhuu puheluu jollekki toiselle.
Ne ei usko, et me hypättiin lentokoneesta.
– Ei nii.
Mitäköhän meille tapahtuu nyt?
Mieti toi tarina, ku me ollaa aina sillee:
"Joo, me skydivettiin tänne näin..."
– Nii noil Pikachu-repuilla :D
Nii, Pikachu-repuilla!
Joo nii varmaa teitte pojat,
nii varmaa teitte.
Tiesitkö, että tuo on poliisiasema?
– Ai?
– En.
Lennätit dronea suoraan aseman yläpuolella.
Ahaa okei, pyydän anteeksi.
En tiennyt.
Drone-säännöt ovat todella tiukkoja Norjassa.
Ymmärrän.
Ei tule rangaistusta tai vastaavaa,
Selvä juttu, kiitos!
Olisiko mitään mahdollisuutta, että voisimme...
nukkua putkassa?
– Joo!
Se on kahden tunnin ajomatkan päässä
eikä se ole kiva kokemus.
Hyvää illanjatkoa!
Nää oli hyvii äijii.
Se oli sillee:
"Tiesitkö että tuossa on poliisiasema?"
Sit mä olin et... Hannu?
Mikä vitsin poliisiasema toi on?
Hei kato miten kuu näkyy tuolt takaa
just ja just!
*miehekästä voihkintaa*
*miehekästä voihkintaa x2*
*miehekästä voihkintaa x3*
Hei, nyt se näkyy kokonaan toi kuu!
*ja taas*
Toi on oikeesti varmaan yksi hienoimmista kuista...
Kato tästä välistä!
*Andreaksen parittelukutsu*
Huh huh!
Hei kato kirkko!
Ja kuu!
*aakkosten 21. kirjain*
Kato tuo...
hei tää!
Tää joki ja kuu!
No nyt!
Nyt hymy hyyty!
Nyt hymy hyyty, ku
isukki heitti tälläsen vitsin nii!
Hei kysytään tältä!
Hei anteeksi!
Voitko kertoa, missä me olemme juuri nyt?
Eli siis missä kaupungissa?
Mikä on tämän kaupungin nimi?
Öö...
Kautokein...
Eikö teillä ole nettiä?
Me...
tulimme taivaasta...
MITÄ?!!
– Juu.
Meidän täytyy selvitä takaisin kotiin.
Me emme edes tiedä, missä me olemme.
Okei...
Oletteko tosissa...
Vau, okei, no tuota...
Tämä paikka on Kautokeino.
Olette Pohjois-Norjassa.
Se oli keskiviikko ja minä jotenkin aistin,
et tää ilta ei tuu päättyy hyvin.
Äidillä oli sen kaveri kylässä
ja ne käyttäytyi jotenkin tosi...
... tosi oudosti.
Ihan ku ne ois juoninu jotain.
Iskä tuli taksivuorosta kotiin
ja istuuntui sohvalle.
Vaikka mä olin vasta lapsi,
niin mä silti tunsin...
et nyt ei oo kyl kaikki kohdallaan.
Kymmenen sekuntia myöhemmin...
mun aavistus kävi toteen.
Pahemmin ku mä osasin kuvitella.
Äidin kaveri hyppäs iskän selkään
ja puri sitä niskasta.
Iskä sai väistettyy ja se nappas mut ja Noran –
Ja sit me juostiin!
Mä muistan, kun mä juoksin sukkasilteen
niin lujaa, kun mun jaloista lähti!
Ja samal mä mietin, et:
"jos mä nyt oisin Spider-Man, mun ei tarvis juosta karkuun."
Tän jälkeen iskän oli pakko tehä päätös,
koska tää ei voinu jatkuu näin.
Iskä otti avioeron äidistä,
ja me muutettiin toiseen asuntoon Vuosaaressa.
Iskä myös haki mun ja Noran yksinhuoltajuutta,
mutta se evättiin,
joten meille määrättiin yhteishuoltajuus.
Iskä kysyi myös Mikolta, haluisiko se muuttaa meidän kanssa,
mut Mikko ei halunnut.
Iskä kuitenkin antoi Mikolle vara-avaimen ja sanoi,
et hän on tervetullut koska tahansa.
Ja et iskä voi nukkuu aina sohvalla, kun Mikko tulee kylään.
Mikko kyl kävi meil paljon kylässä,
mut siihen samaan aikaan,
Iskä alkoi huomaamaan toistuvan ilmiön:
Meidän äiti oli käskeny Mikkoa varastaa iskältä rahaa
aina kun hän kävi kylässä.
Onko täällä yhtään baareja auki?
– Ei.
Onko mikään paikka auki tällä hetkellä?
Yksikään paikka ei ole auki. – Okei.
No, mukavaa jatkoa!
Kiitos!
– Heippa! – Hei hei!
Joo, se käänty pois.
Se oli sillee:
"Mä en noittenkaa jatka samaa matkaa!"
Tää voi olla niin pieni paikka, et ovet on auki.
Me mennään kirkkoon,
sit me mennään sinne selittää niille ihmisille, et:
"me tultiin taivaast!"
Koska me voitais nukkua myös samalla, kun me istutaan autossa.
Liftataanko koko yö?
Meidän pitää kumminki selvii ajois.
Kolme mustin pukeutunutta miestä liftaamas keskellä yötä.
Millä tsäänssillä saadaan kyyti?
Joo kyl tää keskiyön liftaus on nähty.
Onks tää asfaltti kylmää jos täs nukkuis?
Kokeillaan.
Hyi vitsi...
Toi roskis tuolla?
No se vois olla. Käydää kattoo!
Roskakatos...
Mitä jos nukutaan tässä?
Tonnehan me mennää!
Täälhä on hyvä!
Haisee vähän tiiäksä viina kun tääl on...
kaikki tölkit.
Meidän pitää kyl sit edetäkin!
Mä en haluu olla...
Tai no...
Kyl mä vähän haluun olla kalju.
Mut mä myös haluun, et mul on parisuhde tän jälkeen.
Nukutaan tää yö täs.
Sit aamulla, ku toi kauppa aukee – haetaan sieltä kyltti.
Ja kirjoitetaan siihen "Finland".
Monelt toi kauppa muute aukee?
Siin luki ainaki et seiskalt.
Jos me äijät seittemään asti nukutaan täs...
Jos me ei herätä tunnin päästä, ku me täristään, nii mä ihmettelen!
Hyvää yötä.
Iskä oli yövuorossa, kunnes se sai puhelun.
Iskä lähti kiihdyttää ja soitti pomolleen,
et hänen on pakko lopettaa työvuoro heti.
Kuka soitti keskellä yötä?
Ja mitä se sano, et mun iskä lähti kaasu pohjassa miettimättä sekuntiakaan?
Iskä pysäköi äidin talon eteen ja astui sisään rappukäytävään.
Soittaja oli ollut mun äidin naapuri.
Hän oli heränny keskellä yötä siihen, kun
minä ja mun sisko harhailtiin rappukäytävässä.
Äiti oli lähtenyt ryyppäämään ja jättänyt meidät yksin.
Iskä tuli hakee meidät ja vei kotiin nukkumaan.
Seuraavana aamuna, iskän ovikello soi.
Oven takana odotti lastensuojelu sekä poliisit.
Ja taas iskää vietiin.
Äiti oli taas tehnyt iskästä rikosilmoituksen.
Tällä kertaa...
mun ja mun siskon kidnappaamisesta.
Näitä mun äitin valheellisia syytöksiä
tuli iskälle ovista ja ikkunoista.
Väkivaltaa,
pahoinpitelyä,
syytöksiä,
kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Mä en tiiä miten ihmeessä mun iskä on kestänyt tän kaiken.
Kaikki se valehtelu,
perättömät syytökset,
väkivalta,
ja silti...
Mun iskä ei oo koskaan tehnyt yhtäkään rikosilmoitusta äidistä.
Pari vuotta sitten mä kysyin iskältä, et "miks?"
"Mikset sä tehny?"
Iskä vastas mulle,
et hän ei ois pystyny elää itsensä kanssa,
Jos hän olis riistäny äitin meiltä kokonaan.
No...
Mä oon nukkunu sellasii viiden minuutin pätkii,
Sit herää sillee kylmissää...
... aina vaan heräs sillee jääs.
Ja nytki on...
aika vitsin kylmä!
Mun hampaat tärisee sillee...
tai kalisee vähäsen.
Ku kauppa aukee, nii me käydään sielt pyytää pahvi
ja sit me kirjoitetaan siihen "Finland"
ja sit me mennään tien laitaan!
Joo, hyvä plääni.
Toki jos me ollaan vielä näin pohjoisessa, niin
me ollaan aikataulusta aika pahasti jäljessä.
Totta, pitää kyl sykkii.
Mihin asti meidän pitäisi tänään päästä, et
ois sellainen niinku...
realistinen tsäänssi selvii ajois?
Varmaan Rovaniemelle pitäis päästä.
Sinne on tästä varmaa viisi tuntia ainakin.
Kato!
Kaupan ovet aukee hitaasti.
Oi, kiitos tosi paljon!
Piru vie tää on iso!
Tää on vähä kuollu kylä.
Tätä tahtii ollaa kyl kaljui aika äkkii.
Hei, tuolt tulee auto!
Tuu tähän laitaan, ei olla tiellä.
Onko täs näin tiukat säännöt?
Hei, mut kello on vähän yli seittemän.
Kuin useesti sä oot ajamassa seittemältä johonki?
– No se on kyl totta.
Sä heräilet seittemältä, ihan aikaisintaan.
Sit otat kupposen aamukahvia,
Ja sä alat yhdeksän maissa miettimään, et:
"Joko täst lähtis johonki?"
Ja sitku mä lähen...
... nii siel on kaks urpoo kyltin kans!
En varmana ota kyytii!
Eei!
Olisitko mahdollisesti menossa Suomeen?
Oletko kenties matkalla Suomeen?
En, sori!
Joka kerta kun iskä vei meidät äitille hoitoon,
hän joutui pelätä meidän turvallisuuden puolesta.
Iskä haki monta kertaa yksinhuoltajuutta, mut mun äiti ei tähän suostunu.
Ainoa keino, miten iskä ois voinu saada meidän yksinhuoltajuuden,
ois haastaa äiti oikeuteen,
mut iskän taksikuskin palkka hädin tuskin riitti elättämään meidät,
joten mihinkään oikeudenkäyntiin ei ois todellakaan ollut varaa.
Iskän oli kuitenkin pakko saada meidät turvaan,
joten vaihtoehtoja ei ollut,
ja iskä haastoi äidin oikeuteen saadakseen yksinhuoltajuuden.
Oikeudenkäynti alkoi
ja herranjumala mul teki pahaa mun iskän puolesta,
kun mä nyt aikuisiällä luin näitä oikeuspapereita.
Mä en vielkään tiiä, miten äiti oli onnistunu hankkii semmosen,
mut äidillä oli ihan älyttömän taitava asianajaja.
Ja eihän mun iskällä nyt ollu palaakaan mitään huippuasianajajaa vastaan.
Eihän mun iskä ollu käyny ees yläastetta,
eikä sillä ollu tietoakaan mistään lakiasioista.
Niin kuvittele,
miten tollanen huippuasianajaja syö mun iskän elävältä.
Tää huippulakimies kirjaimellisesti tuhos mun iskän tääl oikeudenkäynnissä.
Kukaan ei uskonu mun iskää, vaik iskä kertoi kaiken totuudenmukasesti.
Elettiin 90-lukua ja kukaan ei ottanu mun iskää tosissaan
kun hän kertoi, että äiti lyö ja pahoinpitelee häntä.
Äidin puolustukseks kelpas muun muassa se,
et Mikon vankilassa istuva isä,
ei ollut koskaan väittänyt, etteikö mun äiti pystyis huolehtii Mikosta.
Tää vankilassa istuva isä ei ees koskaan halunnu tavata Mikkoa.
Iskä ei halunnu äitille mitään pahaa
vaan iskän ainoa toive tältä oikeudenkäynniltä oli se,
et minä ja Nora oltais turvassa.
Lopulta tuli oikeuden päätös.
Oikeus totesi, et mun äidillä
ei oo koskaan ollut alkoholi- tai lääkäriippuvuusongelmaa.
Sen sijaan, mun iskä...
on valehteleva,
väkivaltainen,
lapsiaan hakkaava pahoinpitelijä.
Äidin lakimies myös muistutti tuomaria siitä,
et mun iskällä ei oo taloudellisia edellytyksiä
pitää musta ja Norasta huolta,
koska Iskähän on vaan...
... taksikuski.
Iskä hävisi tän oikeudenkäynnin
ja iskä määrättiin maksamaan kaikki oikeudenkäyntikulut –
myös äidin taitavan lakimiehen palkkion.
Iskä ajautui velkoihin, mut se ei edes ollut pahinta.
Pahinta oli, et hän joutui
edelleen viemään meidät äitille hoitoon joka toinen viikko
Ja elämään jatkuvassa pelossa siitä,
et mitä seuraavaksi tapahtuis.
Eikä menny kauaa, kun se pelko kävi toteen.
Me ollaan oltu täs nyt liftaamas, ja ei oo ollu yhtään kyytiä.
Toi on lähes liikkeelle!
– Onko?
– On!
Okei...
Kiitos!
Tuli vihainen tällainen päänpudistus, vaan et:
"Ei, ei todellakaan."
Miltä Henry tuntuu?
Tää on kato... pääsee fiilikseen tääl.
Alkaa nälkä puskee.
Sul oli kyl eilen vähän liian hyvä tuuri.
– Niinkö?
Ahh mään!
Hei...
Onkse meille?
Onks se meille?
Oikeesti?
Vain yksi paikka vapaana.
Meitä ei haittaa!
Voimmeko istua vaikka lattialla tai vastaavaa?
Voisimme olla vaikka toistemme päällä?
Kyllä, mutta en tiedä mitä poliisi sanoisi.
Sori.
Okei, ei hätää!
Kiitos kun pysähdyit!
Ei ollut tarpeeksi vyöpaikkoja.
Aah mään!
Henry, käännypä tänne!
No?
Voiko enempää Suomi-pojalta näyttää?
Sulta puuttuu vaan viina käestä ja Karjala-lippis!
Andreas, me ei ikin päästä Suomeen!
Pidä sitä kylttiä silleen, et sä haluisit Suomeen!
