YouTube Transcript: Meidät pudotetaan LENTOKONEESTA ERÄMAAHAN! (ja yritetään selviytyä kotiin)
Skip watching entire videos - get the full transcript, search for keywords, and copy with one click.
Share:
Video Transcript
Video Summary
Summary
Core Theme
This content is a deeply personal and emotional narrative about overcoming childhood trauma, addiction, and self-doubt, framed by a challenging survival journey. It explores the lasting impact of a difficult upbringing, the struggle for self-acceptance, and the importance of familial bonds.
Mind Map
Click to expand
Click to explore the full interactive mind map • Zoom, pan, and navigate
Tässä ollaan minä ja Andreas Tolonen
silmät sidottuna, neljän kilometrin korkeudessa
ilman mitään käsitystä missä me ollaan.
Meillä on ainoastaan 72 tuntia aikaa selvitä takaisin Suomeen –
mun isän luokse Kerkkooseen.
vaan noi kaikki liittyy asioihin,
joita mä oon hävennyt ja kantanut mun harteillani
niin pitkään, kun mä muistan.
Tässä videossa ei oo kyse adrenaliinista
eikä mistään siististä YouTube-haasteesta —
Vaan asioista,
mistä mä en oo ikinä uskaltanut puhua ääneen.
En kavereille.
En perheelle.
En kellekään.
Mut nyt, mä aion avata sulle kaiken.
Anna mulle kaksi tuntia –
niin mä kerron sulle tarinan, joka repii mut auki.
"Iskä auta!"
Kun se päättyy...
sä ymmärrät
Se oli ihan tavallinen ilta...
tai niin mä ainakin luulin.
Me asuttiin Vuosaaressa pienessä kämpässä –
Kello oli jotain kuuden pintaan, kun äiti lähti käymään kaupassa.
Tässä vaiheessa me ei viel tiedetty,
et se oli viimeinen kerta kun äiti nähtäis sinä iltana.
Mun iskä oli taksikuski,
ja hänen oli tarkoitus mennä yövuoroon.
Mut tänä yönä...
yövuoron sijasta...
alkoikin painajainen.
Aluksi meni vartti.
Sit puoli tuntii.
Mut mä olin uppoutunut mun Spider-Man -sarjakuviin,
enkä edes huomannut ajan kulkua.
Mä en tiedä mikä siinä oli —
mutta jostain syystä, Spider-Man oli aina ollu mun lemppari.
Joku siinä vaan veti puoleensa.
Sit yhtäkkii mä havahduin...
Äidillä oli alkanut kestää aika kauan...
Ei sinne kauppaan ollut ku joku muutama sata metri.
Kello tikitti,
ja pikkuhiljaa...
alkoi tuntuu oudolta.
Toi kauppareissu... alkoi kestää liian pitkään.
Oli kulunu jo melkein kaks tuntia,
ja äidin olisi pitänyt olla kotona jo aikoja sitten.
Missä se oikeen oli?
Äiti ei omistanu kännykkää
ja iskä yritti soittaa sen kavereille.
Äitii ei kuitenkaan ollu näkyny.
Iskä päätti soittaa lähikauppaan
Mut äiti...
ei ollu koskaan ees saapunu sinne.
Mitä täl muutaman sadan metrin matkal oli oikeen käyny?
Iskä luki meille iltasadun
ja vaik sen ääni pysy tasasena,
mä näin sen silmist, et kaikki ei oo kunnos.
Ihan ku se ois väkisin yrittäny peittää paniikin.
Iskä joutu perumaan hänen työvuoron
ja hän valvo koko yön selvittäen, mitä äitille oli tapahtunu.
Kukaan ei ollu kuullu äidistä mitään.
Meidän perheellä ei ollu varaa useampaan sänkyyn,
joten me nukuttiin kaikki samassa sängyssä.
Se oli aamuyö, kun iskä joutu luovuttamaan, ja tuli nukkumaan.
About tunti siitä, kun iskä oli kömpiny meidän viereen...
ne äänet alko.
Mä muistan, kun meidän makuuhuoneen ovi aukes hiljaa
ja oven takana seisoi joku.
Mä yritin huutaa iskää hereille
mut pelosta jäykistyneenä, mä en saanu sanaa suustani.
Sit se alko lähestymään meitä...
nous sängylle, ja...
Mä muistan, kun tossa hetkessä mä lapsenomaisesti toivoin,
että mä olisin Spider-Man, ja mulla olisi supervoimat,
nii mä olisin voinut pelastaa tilanteen jotenkin.
Okei,
me ollaan huomenna lähdössä tonne reissuun,
mä en oo kertonu mun iskälle tästä ollenkaan.
Nyt mä soitan sille ja katotaan, miten se reagoi tähän.
Lähin vaa nyt soittelee, koska
tää saattaa olla viimeinen puhelu, mikä meillä ikinä on.
Mä lähen huomen pikku "missionille".
Ai mille missionille?
Minä ja Andreas kuka täs vieres on –
meidät lennätetään jonnekin Euroopan yläpuolelle
ja meidän pitää selvii sielt ilman rahaa,
ilman puhelinta takas.
Jotain sinne päin.
Sitten teette jotain...
videoshittiä siitä, niinkö?
Videoshittiä tehään kyllä.
Joo joo, vai semmosta...
No ei oo helppoa teilläkään,
sinuna mä kyl ennen ku mä lähtisin mihkää maailmalle
nii ajaisin kyl noi viikset!
Vai nii! :D
Nii ja sit! Jos me ei selvitä ajois takas
nii me vedetää kuulakaljuiks sit!
Jaaha...
... aina vaan pahenee.
No, lähetä joku postikortti!
Meil ei oo ees rahaa käytös siel.
No kai sä nyt pummaat joltain rahaa?
Siihe kerjäämiseen noi viikset on ihan ok!
Mitä, onks nää niin huonot?
Säälipisteitä saat!
Me heitettii iskän kans läppää,
kunnes se kysy mult kysymyksen, joka muutti tunnelman ihan täysin.
No mites sä aattelit niiku selvitä siellä?
Ethän sä oo mettäs käyny ikinä!
Nii...
Oli kiva nähä.
Onnee matkaan!
Henry, täs ollaan viimeisellä ehtoollisella.
Jännittääkö?
Ihan sikana!
Saatko ens yönä unta?
E.
Saaks sä?
En tiiä.
Täs on aika monta kysymysmerkkii kieltämättä...
Nii!
Liikaa!
No... riskit tiedetään ja
lähdetään toteuttaa!
Täs on meidän hyppikuvaaja Akseli!
Vähä alkaa jännittää!
Ei juma...
Tällee pitäis hypätä lentokoneest!
Meidät lennätetään jonnekin päin Eurooppaa, neljän kilometrin korkeuteen.
Meil ei ole mitään käryy meidän määränpäästä
ja pilotti voi koska tahansa ilmoittaa
et nyt on hypättävä – silmät sidottuna.
Nää silmäsiteet saa avata vasta vapaapudotuksessa.
Mihin ikinä me päädytäänkään,
siitä hetkestä alkaa 72 tunnin selviytymishaaste:
Meidän pitää selvitä ajoissa takas Suomeen
mun iskän luokse Kerkkooseen
ilman puhelimia, rahaa tai ees kelloa.
Jos me ei keretä ajoissa tai me luovutetaan
me joudutaan leikkaa meidän hiukset kuulakaljuiksi.
Ei!
Kaks päivää matkustamista tätä hetkee varten!
Mitä hemmettiä?!
Vitsi!
Andreas!
Näit sä mihin Henry laskeutu?!
Henry!
Henry ooksä kunnossa?!
Kaikki ok!
Mitä kävi?
Mul oli tatti vähä jumis ja tuli vähän matala avaus
mut ei hätää, kaikki ok.
Mis me ollaa?
Tääl ei kasva ees puita!
Ja koht tulee pimee, nii...
... mitä hemmettiä?
Jaaha...
Onks sulla mitään veikkauksii mis ollaan?
Mul oli sellanen tiiäksä, mielikuva,
Tiiäksä joku...
Norjan sellanen tiiäksä kaunis, tyyni...
Sellanen, tiiäksä? - Laakso?
Laakso!
Just siel mis menee vähä lampaita pomppii
ja sit tiiäksä meidät
joku ottaa meidät vastaan sillee laskeutues, et:
"hei tulkaa saunaa!" ja näin.
Mut vitsi ei tääl oo käyny kymmenee vuotee kukaan!
Pitää kyllä pakkaa ennen ku tulee pimee.
Missä me ollaa?
Mitä sä veikkaat?
No tää näyttää joltain Islannilt...
En tiiä voisko...
olla jotenki Hollantiki ehkä?
Nääksä tän?
Marja.
– Marja?
– Joo.
Näitä kasvaa vaan
kahessa muussa naapurimaassa.
Sä et yhtään tiiä mist sä puhut nyt!
Pitäskö täs nyt vähän miettii, et mihin suuntaan me lähetää kävelee?
Jos me ei tiedetä mihi me kuljetaan, nii
aurinko laskee aina länteen.
– Jep.
Ennen ku me päästään liikkeelle,
meidän kuvaaja Nikita hakee meidän varusteet
ja sillä aikaa Andreas kysyy mult kysymyksen:
Mitä Henry tekisit jos nyt tulis joku karhu tost?
– Ennen reissuu mä otin selvää!
Eli...
Jos tulee karhu,
karhu tulee, on tos noin...
– Äijä jossain roadman-vaatteis tääl!
Jos tos on nyt karhu, nii tiiäks mitä pitää tehä?
No?
Jos mä nään sen karhun näin,
pitää tekeytyy ison näköseks,
puhuu rauhallisel äänel sillee:
"Karhu chillaa... äijä."
"Mä en shänkkää sua..."
Jos se hyökkää kimppuu, pitää mennä kuulaks tällee
suojaa päätä ja leikkii kuollutta –
jos se karhu on siis ruskee!
Jos se karhu on musta – taistele kaikin keinoin vastaan!
Jos se karhu on valkonen...
sun on turha tehä mitää kun sä oot kuollu.
Tän mä selvitin.
Puolen tunnin odottelun jälkeen sieltä saapuu!
Jätkät, täs on teidän reput.
Siel on aluskerrasto, takki, pipo, sadeviitta, retkipeitto ja vesipullot.
Mä laitan vähän pitkää vaatetta, tääl on kylmä!
Hyi saakeli!
Aurinko laskee...
Laitaksä takin viel?
No jos sul ei oo takkii nii mä en haluu myöskää laittaa.
Me ollaan tässä yhdessä!
Tästä se seikkailu alkaa!
Tästä se alkaa!
Lähetää täst himaan päin.
Missä päin on hima? :D
Mä oon työharjottelus siihen, mitä
sinä Daniel teette työks.
Ai mitä?
Onks toi valo?
Onks toi...
Onks toi auto, vai?
– Se on!
– Se on auton valo!
Ei!
Tule!
Mä kuulen sen!
Vitsi se on lähel!
Vitsi se ajo ohi!
Ei!
Ajo ohi?
– Vitsi se ajo ohi!
Ainoo auto tääl
koko mestas ja ajo ohi.
Voi vitsi...
Nää etäisyydet tääl näyttää vähän lyhyemmilt mitä ne oikeest on.
Sä katot: "Joo mä kävelen tohon noin."
Vitsi kilometri!
Toinen auto!
– Onko?
Äkkii tielle, äkkii tielle!
Ah!
Tie!
Ihanaa!
Siinä.
Mitä hittoo me sanotaa sille?
Mieti, tää voi olla meidän ainut tsäänssi ennen huomista,
et me voidaan edetä. Tai ees tiietää mis me ollaa.
Koht on pimeetä... ja vitsin kylmä.
Morjensta!
Me tulimme taivaasta.
– Okei!
Emme tiedä missä olemme ja meidän täytyy päästää takaisin Suomeen.
Pystytkö kertomaan, missä olemme?
Olette...
Norjassa.
– Norjassa?
Oi oi! – Mitä?!
Mikä tuuri!
Kiitos paljon!
Siellä on sitten vähäsen...
verta.
Verta??
Iskän veret oli lentäny mun päälle ja mun tyynylle.
Tumma hahmo ei ollutkaan tuntematon.
Se oli mun äiti
ympärikännissä ja lääkkeissä,
jo neljättä kertaa tällä viikolla.
Taas se raivoo ja lyö, niinku se aina tekee.
Iskä sai viimein taas rauhoitettua äidin
ja laski hänet sohvalle.
Äiti usein varasti iskält rahaa viinaan ja lääkkeisiin
ja iskä meni tuttuun tapaan tarkastaa lompakkonsa.
Äiti löi iskää silitysraudalla päähän
mut meni heti tän jälkeen soittaa ambulanssin.
Puhelun jälkeen äiti sammu sohvalle
ja kymmenen minuuttia siitä...
kuulu ääni.
Me kurkittiin mun siskon kans oven raosta,
kun iskä palas tajuihinsa ja lähti avaa ovea ambulanssille.
Iskä ei kuitenkaan tienny...
kelle se oikeesti avais ton oven.
Mut mä... tiesin totuuden.
Mä tiesin, et ton oven takana ei odottais ambulanssi...
vaan jos iskä menis ja avais ton oven...
se ois syvemmällä kusessa ku koskaan.
Mä en kuitenkaa uskaltanu sanoo mitään.
Me oltiin hiljaa.
Piilossa.
Ei liikuttu.
Ei hengitetty.
Iskä lähesty ovee ja mä toivoin, ettei se avais sitä.
Mut parin sekunnin päästä,
mä näin ku iskä oli jo ovella...
ja kääns kahvaa.
Me katottiin ku poliisit vei iskän
ja me ei voitu tehdä mitään.
Kun äiti oli lyöny mun iskää silitysraudal,
se ei soittanukkaa ambulanssii.
Iskää syytettiin äidin pahoinpitelystä
ja iskä yritti epätoivoisesti selittää,
ettei ollu koskenukkaan äitiin
vaan äiti valehteli.
Poliisit ei kuitenkaan uskonu iskää,
sillä olihan tää varmaan 30. rikosilmoitus
mitä mun äiti oli tehny iskästä.
Iskä epätoivoisena rukoili poliiseilta et ne
menis tarkastaa äidin, ettei äidissä oo jälkeekään.
Lopulta poliisit suostu tähän ja he lähti tarkastaa missä kunnossa äiti oli.
Poliisit tuli takas sisälle meidän asuntoon
ja meni herättelee mun sammunutta äitii.
Poliisit sai äidin hereille, mut sitten...
Äiti hyökkäs poliisien kimppuun.
Viina sekä lääkkeet,
väkivalta,
poliisit
ja tälläiset illat –
nää oli arkipäivää meidän perheessä.
Se sano, et me mennään johonki kaupunkiin nytte?
Se on kuulemma 40 kilometrin päässä!
Mut mehän voidaan...
Okei, suunnitelma!
Me viki...
Mitä tapahtuu?
Mun isoveli Mikko on ollu mulle aina mun suurin sankari.
Kaiken sen keskellä, mitä meidän kodissa tapahtu,
Mikko oli se henkilö, kenestä mä pystyin hakemaan turvaa.
Ja mä muistan, kun mä aina koulussa ylpeilin sillä, et
Mikko oli voittanu 15-vuotiaana jääpallon Suomen mestaruuden.
Mikko tykkäs piirtää graffitteja vihkoonsa ja hän osas myös breakdance liikkeitä,
mikä oli mun mielest maailman siistein juttu –
ja mitä isoveli edellä, sitä pikkuveli perässä.
Mä ihailin Mikkoa eniten koko maailmassa
ja kaikin keinoin, mä halusin olla niinku hän.
Mul ja Mikolla on eri isä, mut sama äiti.
Mikon biologinen isä istu vankilassa
ja mun iskä huolehti Mikosta ku omasta pojasta.
Vei treeneihin,
valmensi,
sekä jääkiekossa, että jalkapallossa.
Mikko jotenkin aina huomas, jos mulla tai Noralla oli huono päivä –
ja sit se onnistu aina piristää meitä sen typerillä vitseillä.
Mä muistan kuin paljon mun vatsalihaksiin sattui,
ku minä ja Nora naurettiin kippuras noille hölmöille faijavitseille.
Kaiken sen väkivallan ja riitelyn keskellä, mitä meidän kotona tapahtui
Mikko yritti aina suojella mua ja Noraa, vaikka hän oli itse alaikäinen.
Aina kun riita syttyi, Mikko vei mut ja Noran jonnekin sivummalle
ja yritti kiinnittää meidän huomion johonkin muuhun –
esimerkiksi sen typeriin juttuihin.
Ja ehkä ne tyhmät vitsit sit vähän tarttu muhunkin.
Ja sitä kautta huumorista ja näistä faijavitseistä
tuli mun pakokeino todellisuutta.
Mä kattelin hetki sitten meidän vanhoja valokuvia
ja kaappeja kaivellessa mä löysin ikivanhan videokasetin.
Tässä vaiheessa mä en vielä tiennyt,
et tän kasetin sisältö
tulis romuttamaan mut kokonaan sisältä päin.
Mua kiinnosti, et mitä tältä videokasetilta löytyy,
joten mä vein sen teetettäväksi.
Mä palasin kotiin ja laitoin tän videon pyörimään.
Tällä kasetilla oli video joltain mökiltä, mitä mä en tunnistanu...
ja se, mitä mä näin seuraavaks, särki mun sydämen.
Mökillä oli 9-vuotias Mikko,
sekä mun äiti ja hänen kaverinsa ryyppäämässä.
Videolla näkyy myös
mun isosisko Nora vauvaikäisenä lastenvaunuissa
Ja Nora oli mua vuoden vanhempi
mikä tarkoittaa sitä,
et täs vaiheessa mä olin jo mun äidin mahassa.
Silti mun äiti veti kännejä tuolla mökillä,
mut mun mielestä se ei ees ollu pahinta.
Kaikista inhottavinta täl videolla oli kattoo sitä tapaa,
miten mun äiti ja sen kaverit kohtelee pikku-Mikkoa.
Mikkoa selkeesti ahdistaa,
kun kaikki aikuiset hänen ympärillään on kännissä
Ja videon lopulla
hän kysyy epätoivoisena meidän äidiltä yhden kysymyksen:
Mitä hittoo?
Mitä täs nyt tapahtuu?
Häh?
Eikö tuo...?
Haluatteko kahvia?
– Kahvia?
Se oli kyl mukava jamppa!
Tunnetteko te sen kylmyyden teidän luissanne?
Nyt alkaa kyllä viilenee.
Kello alkaa olee aika paljon –
pitäisikö meidän nyt selvittää, et
mitä me seuraavaksi sit tehään?
Varmaa pitäis!
Hei mää tiiän!
Paikallinen baari?
Joo joo!
Ok!
Liekkipipo,
Pikachu-reppu...
äijä tulee:
Toisiks yli kyltti, keltasen kyltin alapuolel.
Lausu koko setti!
Ok!
Än, yy, tee, nyt!
*bro lausuu muinaisen kirouksen*
Meil oli hauskaa ja läppä lensi,
mut sitten...
Me kohdattiin ongelmii...
Puhutteko englantia?
Kyllä.
Olemme poliisista.
Tunnetteko Norjan sääntöjä?
Me emme tiedä minne hyppäsimme
meillä oli silmät sidottuna.
Hyppäsimme laskuvarjoilla ja saimme kyydin tänne
joltain random-äijältä...
ja...
nyt olemme tässä.
Tuo ei ole hyvä asia.
Onko teillä henkilöllisyystodistuksia?
Henkilöllisyystodistusta? – Kyllä.
Olette kotoisin Suomesta?
– Kyllä.
Ne ottaa kuvia meidän passeista.
Nyt se puhuu puheluu jollekki toiselle.
Ne ei usko, et me hypättiin lentokoneesta.
– Ei nii.
Mitäköhän meille tapahtuu nyt?
Mieti toi tarina, ku me ollaa aina sillee:
"Joo, me skydivettiin tänne näin..."
– Nii noil Pikachu-repuilla :D
Nii, Pikachu-repuilla!
Joo nii varmaa teitte pojat,
nii varmaa teitte.
Tiesitkö, että tuo on poliisiasema?
– Ai?
– En.
Lennätit dronea suoraan aseman yläpuolella.
Ahaa okei, pyydän anteeksi.
En tiennyt.
Drone-säännöt ovat todella tiukkoja Norjassa.
Ymmärrän.
Ei tule rangaistusta tai vastaavaa,
Selvä juttu, kiitos!
Olisiko mitään mahdollisuutta, että voisimme...
nukkua putkassa?
– Joo!
Se on kahden tunnin ajomatkan päässä
eikä se ole kiva kokemus.
Hyvää illanjatkoa!
Nää oli hyvii äijii.
Se oli sillee:
"Tiesitkö että tuossa on poliisiasema?"
Sit mä olin et... Hannu?
Mikä vitsin poliisiasema toi on?
Hei kato miten kuu näkyy tuolt takaa
just ja just!
*miehekästä voihkintaa*
*miehekästä voihkintaa x2*
*miehekästä voihkintaa x3*
Hei, nyt se näkyy kokonaan toi kuu!
*ja taas*
Toi on oikeesti varmaan yksi hienoimmista kuista...
Kato tästä välistä!
*Andreaksen parittelukutsu*
Huh huh!
Hei kato kirkko!
Ja kuu!
*aakkosten 21. kirjain*
Kato tuo...
hei tää!
Tää joki ja kuu!
No nyt!
Nyt hymy hyyty!
Nyt hymy hyyty, ku
isukki heitti tälläsen vitsin nii!
Hei kysytään tältä!
Hei anteeksi!
Voitko kertoa, missä me olemme juuri nyt?
Eli siis missä kaupungissa?
Mikä on tämän kaupungin nimi?
Öö...
Kautokein...
Eikö teillä ole nettiä?
Me...
tulimme taivaasta...
MITÄ?!!
– Juu.
Meidän täytyy selvitä takaisin kotiin.
Me emme edes tiedä, missä me olemme.
Okei...
Oletteko tosissa...
Vau, okei, no tuota...
Tämä paikka on Kautokeino.
Olette Pohjois-Norjassa.
Se oli keskiviikko ja minä jotenkin aistin,
et tää ilta ei tuu päättyy hyvin.
Äidillä oli sen kaveri kylässä
ja ne käyttäytyi jotenkin tosi...
... tosi oudosti.
Ihan ku ne ois juoninu jotain.
Iskä tuli taksivuorosta kotiin
ja istuuntui sohvalle.
Vaikka mä olin vasta lapsi,
niin mä silti tunsin...
et nyt ei oo kyl kaikki kohdallaan.
Kymmenen sekuntia myöhemmin...
mun aavistus kävi toteen.
Pahemmin ku mä osasin kuvitella.
Äidin kaveri hyppäs iskän selkään
ja puri sitä niskasta.
Iskä sai väistettyy ja se nappas mut ja Noran –
Ja sit me juostiin!
Mä muistan, kun mä juoksin sukkasilteen
niin lujaa, kun mun jaloista lähti!
Ja samal mä mietin, et:
"jos mä nyt oisin Spider-Man, mun ei tarvis juosta karkuun."
Tän jälkeen iskän oli pakko tehä päätös,
koska tää ei voinu jatkuu näin.
Iskä otti avioeron äidistä,
ja me muutettiin toiseen asuntoon Vuosaaressa.
Iskä myös haki mun ja Noran yksinhuoltajuutta,
mutta se evättiin,
joten meille määrättiin yhteishuoltajuus.
Iskä kysyi myös Mikolta, haluisiko se muuttaa meidän kanssa,
mut Mikko ei halunnut.
Iskä kuitenkin antoi Mikolle vara-avaimen ja sanoi,
et hän on tervetullut koska tahansa.
Ja et iskä voi nukkuu aina sohvalla, kun Mikko tulee kylään.
Mikko kyl kävi meil paljon kylässä,
mut siihen samaan aikaan,
Iskä alkoi huomaamaan toistuvan ilmiön:
Meidän äiti oli käskeny Mikkoa varastaa iskältä rahaa
aina kun hän kävi kylässä.
Onko täällä yhtään baareja auki?
– Ei.
Onko mikään paikka auki tällä hetkellä?
Yksikään paikka ei ole auki. – Okei.
No, mukavaa jatkoa!
Kiitos!
– Heippa! – Hei hei!
Joo, se käänty pois.
Se oli sillee:
"Mä en noittenkaa jatka samaa matkaa!"
Tää voi olla niin pieni paikka, et ovet on auki.
Me mennään kirkkoon,
sit me mennään sinne selittää niille ihmisille, et:
"me tultiin taivaast!"
Koska me voitais nukkua myös samalla, kun me istutaan autossa.
Liftataanko koko yö?
Meidän pitää kumminki selvii ajois.
Kolme mustin pukeutunutta miestä liftaamas keskellä yötä.
Millä tsäänssillä saadaan kyyti?
Joo kyl tää keskiyön liftaus on nähty.
Onks tää asfaltti kylmää jos täs nukkuis?
Kokeillaan.
Hyi vitsi...
Toi roskis tuolla?
No se vois olla. Käydää kattoo!
Roskakatos...
Mitä jos nukutaan tässä?
Tonnehan me mennää!
Täälhä on hyvä!
Haisee vähän tiiäksä viina kun tääl on...
kaikki tölkit.
Meidän pitää kyl sit edetäkin!
Mä en haluu olla...
Tai no...
Kyl mä vähän haluun olla kalju.
Mut mä myös haluun, et mul on parisuhde tän jälkeen.
Nukutaan tää yö täs.
Sit aamulla, ku toi kauppa aukee – haetaan sieltä kyltti.
Ja kirjoitetaan siihen "Finland".
Monelt toi kauppa muute aukee?
Siin luki ainaki et seiskalt.
Jos me äijät seittemään asti nukutaan täs...
Jos me ei herätä tunnin päästä, ku me täristään, nii mä ihmettelen!
Hyvää yötä.
Iskä oli yövuorossa, kunnes se sai puhelun.
Iskä lähti kiihdyttää ja soitti pomolleen,
et hänen on pakko lopettaa työvuoro heti.
Kuka soitti keskellä yötä?
Ja mitä se sano, et mun iskä lähti kaasu pohjassa miettimättä sekuntiakaan?
Iskä pysäköi äidin talon eteen ja astui sisään rappukäytävään.
Soittaja oli ollut mun äidin naapuri.
Hän oli heränny keskellä yötä siihen, kun
minä ja mun sisko harhailtiin rappukäytävässä.
Äiti oli lähtenyt ryyppäämään ja jättänyt meidät yksin.
Iskä tuli hakee meidät ja vei kotiin nukkumaan.
Seuraavana aamuna, iskän ovikello soi.
Oven takana odotti lastensuojelu sekä poliisit.
Ja taas iskää vietiin.
Äiti oli taas tehnyt iskästä rikosilmoituksen.
Tällä kertaa...
mun ja mun siskon kidnappaamisesta.
Näitä mun äitin valheellisia syytöksiä
tuli iskälle ovista ja ikkunoista.
Väkivaltaa,
pahoinpitelyä,
syytöksiä,
kaikkea maan ja taivaan väliltä.
Mä en tiiä miten ihmeessä mun iskä on kestänyt tän kaiken.
Kaikki se valehtelu,
perättömät syytökset,
väkivalta,
ja silti...
Mun iskä ei oo koskaan tehnyt yhtäkään rikosilmoitusta äidistä.
Pari vuotta sitten mä kysyin iskältä, et "miks?"
"Mikset sä tehny?"
Iskä vastas mulle,
et hän ei ois pystyny elää itsensä kanssa,
Jos hän olis riistäny äitin meiltä kokonaan.
No...
Mä oon nukkunu sellasii viiden minuutin pätkii,
Sit herää sillee kylmissää...
... aina vaan heräs sillee jääs.
Ja nytki on...
aika vitsin kylmä!
Mun hampaat tärisee sillee...
tai kalisee vähäsen.
Ku kauppa aukee, nii me käydään sielt pyytää pahvi
ja sit me kirjoitetaan siihen "Finland"
ja sit me mennään tien laitaan!
Joo, hyvä plääni.
Toki jos me ollaan vielä näin pohjoisessa, niin
me ollaan aikataulusta aika pahasti jäljessä.
Totta, pitää kyl sykkii.
Mihin asti meidän pitäisi tänään päästä, et
ois sellainen niinku...
realistinen tsäänssi selvii ajois?
Varmaan Rovaniemelle pitäis päästä.
Sinne on tästä varmaa viisi tuntia ainakin.
Kato!
Kaupan ovet aukee hitaasti.
Oi, kiitos tosi paljon!
Piru vie tää on iso!
Tää on vähä kuollu kylä.
Tätä tahtii ollaa kyl kaljui aika äkkii.
Hei, tuolt tulee auto!
Tuu tähän laitaan, ei olla tiellä.
Onko täs näin tiukat säännöt?
Hei, mut kello on vähän yli seittemän.
Kuin useesti sä oot ajamassa seittemältä johonki?
– No se on kyl totta.
Sä heräilet seittemältä, ihan aikaisintaan.
Sit otat kupposen aamukahvia,
Ja sä alat yhdeksän maissa miettimään, et:
"Joko täst lähtis johonki?"
Ja sitku mä lähen...
... nii siel on kaks urpoo kyltin kans!
En varmana ota kyytii!
Eei!
Olisitko mahdollisesti menossa Suomeen?
Oletko kenties matkalla Suomeen?
En, sori!
Joka kerta kun iskä vei meidät äitille hoitoon,
hän joutui pelätä meidän turvallisuuden puolesta.
Iskä haki monta kertaa yksinhuoltajuutta, mut mun äiti ei tähän suostunu.
Ainoa keino, miten iskä ois voinu saada meidän yksinhuoltajuuden,
ois haastaa äiti oikeuteen,
mut iskän taksikuskin palkka hädin tuskin riitti elättämään meidät,
joten mihinkään oikeudenkäyntiin ei ois todellakaan ollut varaa.
Iskän oli kuitenkin pakko saada meidät turvaan,
joten vaihtoehtoja ei ollut,
ja iskä haastoi äidin oikeuteen saadakseen yksinhuoltajuuden.
Oikeudenkäynti alkoi
ja herranjumala mul teki pahaa mun iskän puolesta,
kun mä nyt aikuisiällä luin näitä oikeuspapereita.
Mä en vielkään tiiä, miten äiti oli onnistunu hankkii semmosen,
mut äidillä oli ihan älyttömän taitava asianajaja.
Ja eihän mun iskällä nyt ollu palaakaan mitään huippuasianajajaa vastaan.
Eihän mun iskä ollu käyny ees yläastetta,
eikä sillä ollu tietoakaan mistään lakiasioista.
Niin kuvittele,
miten tollanen huippuasianajaja syö mun iskän elävältä.
Tää huippulakimies kirjaimellisesti tuhos mun iskän tääl oikeudenkäynnissä.
Kukaan ei uskonu mun iskää, vaik iskä kertoi kaiken totuudenmukasesti.
Elettiin 90-lukua ja kukaan ei ottanu mun iskää tosissaan
kun hän kertoi, että äiti lyö ja pahoinpitelee häntä.
Äidin puolustukseks kelpas muun muassa se,
et Mikon vankilassa istuva isä,
ei ollut koskaan väittänyt, etteikö mun äiti pystyis huolehtii Mikosta.
Tää vankilassa istuva isä ei ees koskaan halunnu tavata Mikkoa.
Iskä ei halunnu äitille mitään pahaa
vaan iskän ainoa toive tältä oikeudenkäynniltä oli se,
et minä ja Nora oltais turvassa.
Lopulta tuli oikeuden päätös.
Oikeus totesi, et mun äidillä
ei oo koskaan ollut alkoholi- tai lääkäriippuvuusongelmaa.
Sen sijaan, mun iskä...
on valehteleva,
väkivaltainen,
lapsiaan hakkaava pahoinpitelijä.
Äidin lakimies myös muistutti tuomaria siitä,
et mun iskällä ei oo taloudellisia edellytyksiä
pitää musta ja Norasta huolta,
koska Iskähän on vaan...
... taksikuski.
Iskä hävisi tän oikeudenkäynnin
ja iskä määrättiin maksamaan kaikki oikeudenkäyntikulut –
myös äidin taitavan lakimiehen palkkion.
Iskä ajautui velkoihin, mut se ei edes ollut pahinta.
Pahinta oli, et hän joutui
edelleen viemään meidät äitille hoitoon joka toinen viikko
Ja elämään jatkuvassa pelossa siitä,
et mitä seuraavaksi tapahtuis.
Eikä menny kauaa, kun se pelko kävi toteen.
Me ollaan oltu täs nyt liftaamas, ja ei oo ollu yhtään kyytiä.
Toi on lähes liikkeelle!
– Onko?
– On!
Okei...
Kiitos!
Tuli vihainen tällainen päänpudistus, vaan et:
"Ei, ei todellakaan."
Miltä Henry tuntuu?
Tää on kato... pääsee fiilikseen tääl.
Alkaa nälkä puskee.
Sul oli kyl eilen vähän liian hyvä tuuri.
– Niinkö?
Ahh mään!
Hei...
Onkse meille?
Onks se meille?
Oikeesti?
Vain yksi paikka vapaana.
Meitä ei haittaa!
Voimmeko istua vaikka lattialla tai vastaavaa?
Voisimme olla vaikka toistemme päällä?
Kyllä, mutta en tiedä mitä poliisi sanoisi.
Sori.
Okei, ei hätää!
Kiitos kun pysähdyit!
Ei ollut tarpeeksi vyöpaikkoja.
Aah mään!
Henry, käännypä tänne!
No?
Voiko enempää Suomi-pojalta näyttää?
Sulta puuttuu vaan viina käestä ja Karjala-lippis!
Andreas, me ei ikin päästä Suomeen!
Pidä sitä kylttiä silleen, et sä haluisit Suomeen!
"Maksa 10 kruunua, jos tyttöystäväsi on mielestäsi kaunis!"
Anteeksi, en puhu norjaa.
Minä maksan 20 kruunua!
Maksat 20 kruunua?
Eli tyttöystäväsi on superkaunis!
Hän on enemmän kuin kaunis!
Mahtavaa, kiitos!
Herrasmies!
*menestyksen hymy*
Let's go!
Onko tuo vaikeaa?
– Todellakin!
Kauanko olette liftanneet?
– Noin kahdeksan tuntia.
8 tuntia?!
Kuinka monta teitä on?
– Kolme.
Okei... tuo on kyllä vaikeaa!
Täydellistä!
Ei... oikeesti?!
Mitä täs pitää sanoo?!
Vihdoin!
Vihdoin me saatiin se kyyti!
Kiitos ihan superpaljon!
Olkaa hyvät!
Jaha, on saavuttu Leville!
Täält vähän niinku...
... lasketellen niin sanotusti himaan!
Ja mä oon käyny tos baaris!
Muistatteko mitä kerrottiin mustasta karhusta?
Jos hyökkää kimppuun, mitä pitää tehdä?
Andreas, muistatko?
Tapasse.
Mut mieti!
Lähtee nyt liftaa...
vai nauttia Levistä?
Miten me nautitaan Levistä?
Käydään baaris,
käydään Levin yöelämäs!
Ei me päästä, se maksaa sisään.
Hä?
Ai maksaa?
Meidän seuraava etappi on Rovaniemi
ja me mentiin liftaa tien laitaan,
mut sit mua alkoi epäilyttää, et...
Moikkas vaa...
Ok, nyt mä astun vaan tielle!
Mä pysäytän!
Mä peitän mun kasvot.
Kysymys!
Kysymys.
Ei.
Emmä uskalla!
Nonii. Anna mää näytän!
Onko Rovaniemi tuolla päin?
Noni.
Kiitos paljon.
Se on tuol päin!
Hidastaako?
Saadaanko kyyti?
Kiitos paljon!
– Kiitos paljon.
Moro!
Tiedätsä ku yksi hetki voi pysäyttää koko elämän...
ja se ei päästä sust irti?
Ei päivällä.
Ei yöllä.
Ei ees unissa.
Täst hetkestä on yli 20 vuotta aikaa,
mut mä nään edelleen painajaisii siitä.
Iskä oli matkal hakee mua ja Noraa äidin luota kotiin,
mut se ei tienny, et sekunnit kävi loppuun.
Ja et kohta se näkis jotain,
mitä mä toivon
et yksikään vanhempi ei koskaan joutuisi todistaa.
Iskä meni paniikkiin ja hakkasi ovea,
mut kukaan ei tullut avaamaan.
Lopulta iskä sai oven auki talomiehen avulla
ja ryntäsi sisään.
Äiti seisoi ikkunalaudalla roikottaen mua ja Noraa sen kainaloissa.
Äiti oli päättänyt hypätä...
vieden meidät mukanaan.
Mä muistan ton avuttomuuden tunteen, kun mä en voinut tehdä muuta,
ku pelosta jäykkänä tuijottaa tota pudotusta
ja mä salaa mielessäni toivoin:
<i>"Jos mä nyt oisin Spider-Man —</i> <i>mä voisin pelastaa mut ja mun siskon."</i>
Mä en vieläkään tiedä miten iskä oikee teki sen,
mut jotenkin ihmeen kaupalla iskä onnistu ylipuhuu äidin
Ja me ei hypätty.
Iskä vei äitin sen aikaiseen mielenterveystoimistoon,
jotta äiti saisi apua ongelmiinsa.
Siellä äitille suositeltiin katkaisuhoitoa,
mut äiti ei koskaan suostunut menemään sinne.
Vaikka mä oon kaikin keinoin yrittäny
niin tätä tilannetta mä en oo päässy karkuun ikinä.
Tää tapahtui yli 20 vuotta sitten,
mut edelleen, mä nään siitä painajaisii,
ja se pyörii mun mieles päivisin,
öisin,
ja silloinkin ku mä nukun.
Täs on viel peliaikaa muutama tunti päästä Ouluun!
Nälkä alko taas hiipimään, kun se suklaapatukka
kahteen pekkaan ei hirveesti lämmittänyt.
Andreas on aiemminki ollu tän tyylisil seikkailuil mukana,
joten mä halusin tietää, et:
Rimpparemmi Club. – Mitä siel Andreas tapahtuu?
Mulle tulee mielee semmonen scene,
mis kaks miestä hioo toisiaan...
... ja niil on nahka-asut päällä.
– Ai me viimeyönä?
Mä laitan... Henry...
Mä laitan korvatulpat, nii mun ei tarvi kuunnella sua.
Voin mä ollaan hiljaaki.
Mennään ny tonne moottoritien laitaan!
– Oulu kutsuu!
Tällee mä pidän kiinni siit mäkkärin hampurilaisest
sit ku sä hommaat meille sellaset!
Voitte? – Oikeesti?
Kiitos...
kiitos silti!
Heippa!
Poika ilmoitti, et: "voidaan ottaa kyytiin!"
Ja äiti on sillee, et:
"Älä saakeli, nyt ei oteta näit!"
Hei, terve!
Hauska tavata.
Nonii!
Kato, soitat kaverille ja pidetään kiva roadtrip Ouluun!
Lähtee, lähtee!
– Soita.
Terve!
Meil ois idea sulle:
veisit meidät Ouluun Rovaniemeltä!
– Heitti luurit!
Meidän pitää päästä eteenpäin, me ei kerätä muuten millään.
Koht pitäis olla Kerkkoos jo...
Paljon täst on? – Joku 1000km?
Täst on joku tuhat.
Me ei voida huomen herätä Rovaniemeltä.
Me ei kyl voida nukkuukkaa hirveesti.
Ei me muuten ehditä millään.
Mitä?
Sanokse "mihin vitsiin te ootte menossa?"
Siinähän se selvästi lukee!
Mennään yli.
- Aa!
Hei... ole nyt hiljaa!
Ole hiljaa.
Okei, okei.
Ja...
mä nään teillä vapaan paikan takapenkillä.
Lähetää Ouluun!
Kymmenen tunnin päästä?
Ouluun kestää kolme, ja takas kolme –
eli sul on aikaa nukkuu sit viel neljä tuntii.
Kättä siihe päälle!
Kiitos Tiitus!
Sä oot lifesaveri!
Andreas hoiti!
Puhu Tiitukselle, miehelt miehelle...
– Ei oudol taval!
Ja nyt meil on kyyti Ouluun!
Ei, hei, ei, ei!
Ei me voida nyt opiskelijalta! - Te kumminki kuskasitte meitä.
Mä olin just tulos kouluikään ja siihen aikaan
Helsingin Vuosaari oli kaikkee muuta ku paratiisi kasvattaa lapsia.
Meillä ei kuitenkaan ollu varaa muuttaa muualle
eikä kauaskaan voinut lähtee,
koska iskän taksityöt oli Helsingissä.
Mut sit yllättäen tuli tilaisuus, joka osuu kohdalle vaan kerran elämässä.
Ilmiriidoissa eronnut pariskunta myi kiireellä
tätä 1920-luvulla rakennettua omakotitaloo,
joka sijaitsi Porvoossa, Kerkkoon kylässä.
Kun iskä näki tän hintalapun, se ei voinut uskoa silmiään.
Nykyrahassa noin 70 000 euroa,
eli vähemmän mitä yksiö Vuosaares nykyään.
Päätös syntyi sekunneis, ja Kerkkoost tuli meidän uusi koti.
Iskällä ja äidillä oli edelleen yhteishuoltajuus
eli vaikka me asuttiin Kerkkoossa
niin me jouduttiin mun siskon kans äidin luokse.
joka toinen viikko.
Iskä sopi äitin kans,
et aina äidin hoitovuorolla, hän hakisi meidät Porvoon bussiasemalta.
Mut aika usein äiti ei näkynyt.
Eli... Oulun mäkissä:
viides minuutis sä saat hommattuu meille safkat?
– Joo. – Miten sä teet sen?
Sä näät sitten.
Kiitos tuhannesti, äijät!
Meillä on 10€ käytössä.
Me saatais niinku yhet hampparit.
Eli sulle hamppari, mulle hamppari
ja yhet ranut.
– Riittääkö se?
Se on kyl aika nihkee.
Ei kyl..
se on yks pieru ja se on siin.
Andreas, mä haluun nyt nähä sen sun strategian!
Moi!
Meidän pitää huomen illal olla Kerkkoossa.
Ja me ollaa...
me ollaan vitsi Oulus.
Tuo bemari. – Käy kysyy!
Ai meen kysyy?
"Pääseeks?" – Kysynks mä monikos vai...?
Kerro tarina.
Ok.
Se oikeesti meni!
Asutteko täällä?
Pääseekö yöks?
– Kiitos.
Oliko mitään tsäänssiä?
Ei, ne oli vihaisen olosii –
mä en alkanu kertoo ees tarinaa.
Se sun ilme!
Hyvä, ettei kukkaan kuullu!
Se kuulosti vähän penkin narahdukselta.
Andreas sano, ettei saa yrittää liikaa saada yöpaikkaa,
nii pitää olla sellanen... niinku lowkey.
Vitsin iso kyltti tos noin.
Andreaksel on kyl pussit silmien alla.
– Eikä oo.
Andreaksel on silmäpussit, niit vois käyttää kauppakassina.
Kato omias!
Sulla tulee pussille omat pussit!
Nukutaanko täs?
Me voidaa olla tääl aamuu asti jos meil on nää täs pöydäl.
Tääl ei saa nukkuu,
niin miten me naamioidutaan nukkuvaks?
Andreas näyttää mallii:
Äijä lukemas lehtee.
Jaaha...
Tehääs vähä sudokuu lisää!
Mauno!
Ootpas sä söpö.
Terve!
Mä oon sanaton.
Kiitos superpaljon!
Hyvää yötä!
– Hyvää yötä.
Heippa.
Moikka!
Jostain pitäis saada herätys.
Kello on nyt 2:42
yöllä.
Henry, haluutko nukkuu patjalla?
– Ei oo välii.
Se murisee silleen:
*rawr*
Onkse kehräämist?
– Kai se on? – On.
Söiksä mun hiuksii?
Se on gn sit vai mitä Maukka?
– Vai mitä Maukka?
Mennäänkö tutimaa?
Nii.
Iltarapsutukset vielä ja...
gee än!
*miau*
Se oli vaan yks puhelu...
kesti ehkä 30 sekkaa...
mut se pysätti meidän koko perheen.
Iskä toivoi, et kumpa noi sanat ois ollu vaan paha unta.
Iskä tuli kertoo meille,
että Mikko on joutunut sairaalaan.
Mun äiti...
Mikko jäi henkiin, mut me menetettiin se silti.
Sosiaalityöntekijät tuli ja vei Mikon lastenkotiin.
Iskä yritti saada Mikon meille asumaan,
mut koska iskä ei oo Mikon biologinen isä –
iskää ei kuunneltu.
Tälläkään kertaa.
Iskä haki jälleen mun ja Noran yksinhuoltajuutta,
mut se evättiin taas.
Mikko vietti loppunuoruutensa lastenkodissa,
ja me käytiin aika usein moikkaamassa sitä.
Yks näistä kerroista jäi kuitenkin erityisesti mun mieleen...
Me istuttiin vierekkäin siin lastenkodin keittiön pöydällä
ja Mikko opetti mulle miten aakkosia kuuluu lausuu.
Se pyys mua sanoo neljä kirjainta nopeesti putkeen:
U
T
O
Au
Auto
Aut... o.
Hetkonen...?
Auto!
Mun pää räjähti.
– "Siis näinkö lukeminen toimii?"
Toi hetki on jotenki jääny kirkkaasti mun mieleen...
Ei vaan sen takii, et mä opin lukemaan...
vaan mä näin kuka mun veli oikeesti oli.
Mä en haluis lähtee.
Jaaha Maukka!
Heippa!
Eksä oo syntyny siel?
– Kyllä!
Mä voin kärrää sit eteläs.
Siel Andreas ei ees ymmärrä kieltä, ku ei puhuta murretta.
– Siel kaikil on tommoset vaatteet.
Siel eilen tehtii historiaa!
Kempeleeseen?
Kiitos paljon!
Tää on Andreaksen kotipaikka –
se tuntee täält kaikki.
Kato, siitä heti!
Äijät lopetti duunit siihe.
– Se on työpäivä ohi!
Lauri, kiitos paljon!
– Kiitos.
Pohjoinen ei petä!
Oisko etelässä jättäny frendei bussipysäkille, et:
"Lähtekää nyt vidduu, mä otan nää kyytii"?
– Ei todellakaa, ne ois vaa ajanu ohi.
Antanu puu-ukost.
Nonii kyltti rustattu!
Muista: – Pitää kokoajan pitää kasuaalisti esillä.
Te näitte mäkkärissäki.
Jaha, tässä sit seistään...
Hetki täs oltu, nii palaa mieleen Pohjois-Norja.
Uijui!
Hei?
Pysähy!
Se näyttää, et...
– Jes!
– Noni!
Jes!
Päivää!
Onnistuuko siihe...?
Onko se Limingan liikenneympyrä
mistä lähtee Jyväskylään päin se tie?
– Joo. Siihen nakkaa?
– Joo, kyllä vaan.
Oltii nii avuttoman näköisii,
et oli pakko tulla auttaa? – Aivan, joo.
Kiitos paljon!
– Kiitos paljon.
Moikka!
Ei se nyt niin vaikeeta ole!
Sit asiat menee jännäksi, kun mennään etelään
ja ihmiset alkaa olee tylympii.
– Nii... Onko tää vaan nyt tätä pohjoisen lämpöä?
– Must tuntuu. Ku sä tunnet kaikki,
ku kaikki on sun naapureit.
Monta asukasta Kerkkoossa on?
Alle tuhat.
– Alle tuhat?
Mä kävin Kerkkoon kouluu ala-asteel,
Sit meil oli sillon, koko koulus oli
vähän vajaa 80 oppilasta.
Kun mä olin kakkosluokalla, iskä sai kirjeen käräjäoikeudelta.
Niitä oli tullut ennenkin.
Perättömii syytöksiä ja valheita,
mut tää tuntui erilaiselta.
Toi kirjekuori näytti samalta ku aina,
mut...
... jotain oli toisin.
Iskä avasi sen ja alkoi lukee.
Ensin nopeesti.
Sit hitaammin.
Sit uudestaan...
ja uudestaan.
"Siis...
... ei."
"Ei tää voi olla mahdollista."
"Tää ei voi olla oikein..."
"Ehkä tää tuli väärään osoitteeseen?"
"Ehkä tää on vaan joku julma pila?"
Iskä luki tän vielä uudestaan, uudestaan ja uudestaan.
Mut ei.
Siinä oli iskän nimi...
... ja se oli täyttä totta.
Aivan puskista, kellekään kertomatta,
mun äiti oli käynyt allekirjoittamassa
suostumuksen iskän yksinhuoltajuuteen.
Aikuisiällä mä oon todennut,
et toi teko on asia, josta mä oon ylpeä mun äidissä.
Oliks äiti viimein hyväksyny ja myöntäny, et
hänellä on sairaus ja ongelma ja hän tarvii apua?
Äiti määrättiin maksaa iskälle elatustukee yli 200€ kuukaudessa –
siihen asti, että minä ja Nora täytetään 18.
Kokonaisuudessaan toi summa on pyöreesti 24 000€.
Tähän päivään asti, iskä on saanu tota elatustukee:
Tästäkään asiasta...
iskä ei oo koskaan valittanu kellekään.
Alkaa olla vähän nälkä. – Andreas...
Miks me ballattiin meidän rahat eilen siel mäkis?
Meil oli kolmekymppii!
Nyt ois ollu hyvät aamupalat ja kaikki.
Nyt on semmonen tankki, et huh huh!
– Tähä mä en ees uskalla mennä kyytiin!
Mieti ku hirviä juoksee ton etee...
ei oo hirvestä mitään jäljellä!
Mut jos toi ajaa mun Kia Ceratoon
1.6L pahki,
2006 vuosimalliin...
...tosta ei jää mitään jäljelle.
Epätoivo alko iskemään, kun me oltiin liftattu pitkään
ja kukaan ei pysähtyny.
Kunnes...
Meit on kolme, mahtuuko kyytiin?
Meidän mukavuutta ei tarvi miettii.
Moro, Tapsa!
Islannin silli, valtamerta ui.
Se ui monta mailia ja niin suolautui,
siitä sille nimi, se suolasilli
tillin kanssa juhlapöytään ui.
Ei vakuuttanut viel.
Tää sujuu ihan hyvin, mut sit...
ku mul ei oo mitää hajuu, miten vauvaa huolletaan,
nii aina kun tulee itkukohtaus,
nii mä en tiiä mitä pitää tehä.
– Vauvaa huolletaan?
Toi kuulosti niinku sä veisit auton huoltoon!
Tapsalla on hauskaa meidän kaa tääl!
Henry, mitä sä nyt teit sille?
Mitä mä tein?
Se on väsyny.
Hei, laitetaan lasten musiikkia!
Itku loppu ku seinään!
Tää on ku taikaa!
Onks tää, onks tää niinku...
Voiks tällee pitää vauvaa?
Onks tää niinku hyvä? – Voi!
Henry, sä oot luonnonlahjakkuus.
Tää on jännittävää!
Henry, sun pitää miettii uusiksi
tää oman lapsen hankkiminen.
Täähä on ihan... sä oot luonnollinen.
Pitäis olla sellasia palveluita tiiäksä, et vois...
vuokrata sillee vauvan harjotuksii varten
jos haluis olla isä.
Sen jälkeen, kun iskä sai yksinhuoltajuuden,
mä en enää koskaan nähnyt mun äitiä.
Mun isovelikin oli jo aikuinen mies,
ja hänestä kuului yhä harvemmin ja harvemmin.
Nyt kun mä en enää nähny äitiä,
se alkoi soittelemaan mulle.
Aina sekasin.
Joka kerta, kun mun äiti soitti, sillä oli uusi prepaid-numero.
Mul teki aina pahaa kuunnella mun äidin örveltävää ja sekavaa puhetta,
ja jokaisen puhelun jälkeen, mä olin aina rikki.
Silti mä aina tallensin äidin viimeisimmän numeron,
jos joskus mä sattuisin tarviimaan sitä.
Tää numeroiden tallentaminen
tuntu petturuudelta mun iskää kohtaan,
joten mä en uskaltanu kertoo sille.
Kaiken sen jälkeen, mitä mun iskä oli tehnyt meidän vuoksi,
mä tallensin sen hirviön puhelinnumeroita.
Mut olihan sen hirviön takana silti...
...mun oma äiti.
Myös mun isoveljeltä alkoi tulee satunnaisesti kännipuheluita,
jotka häiritsi mua älyttömästi,
mut mä yritin vaan sivuttaa ne mielestäni.
Vaikka me asuttiin nyt muualla, ja mun ei tarvinnu enää nähdä mun äitiä,
silti nää mun lapsuuden tapahtumat seuras mua,
enkä mä saanu mun päätä hiljaiseks
vaikka mä kuinka yritin.
Koko mun lapsuudessa ja teini-iässä ei ollut päivääkään,
kun mä en ois miettinyt näitä asioita,
mut silti...
Mä en koskaan uskaltanu puhuu niistä.
Enkä varsinkaan uskaltanu kertoo kellekkään
et mä salaa itkin itteni uneen...
...lähes joka ilta.
Mä en koskaan kertonut tästä ees mun iskälle,
koska mä halusin olla vahva.
Mä halusin olla yhtä vahva ku iskä, sillon ku se kesti sitä kaikkee,
eikä koskaan valittanu mistään.
Iskällä oli muutenkin rankkaa ja se kävi tosi paljon töissä
elättääkseen meidät.
Joten mä en todellakaa halunnu
tuottaa sille lisää huolii ja stressii
mun omilla päänsisäisillä ongelmillani.
Vaikka mä olin vasta 9-vuotias pikkupoika,
mä ajattelin, et: "nyt mun on oltava mies,
ja miehethän ei koskaan itke."
Mä lupasin itelleni, et kukaan ei ikinä saa tietää tästä.
Mä pidin mun salaisuuden itelläni, ja en koskaan kertonut kellekään.
Sillon 9-vuotiaana, mä löysin mun pelastuksen ja lääkkeen.
Mä aloitin koripallon, ja mä rakastuin siihen lajiin heti.
Siitä hetkestä lähtien, mä omistin mun koko nuoruuteni koripallolle.
Se oli ainoa asia, joka sai mun pään hiljentymään...
...edes hetkeksi.
Kun mä olin 15-vuotias,
Meillä oli Helsingissä koripallon SM-karsinnat.
Mä muistan, kun mun vatsa oli ihan sekaisin jännityksestä,
kun meidän joukkue meni lämmittelemään.
Hetken lämmittelyn jälkeen...
yks henkilö yleisössä, kiinnitti mun huomion.
Siel istu mun isoveli, joka hymyili ja näytti peukkuu mulle.
Mä muistan, kun yhtäkkii siin hetkessä
kaikki vaan katos mun ympäriltä
– ja mä menin ihan zoneen.
Yhtäkkii kaikki jännitys oli poissa, ja must tuntu, et...
Mä en ees ollu omassa kehossani...
Ihan ku mä olsin saanu jotkut supervoimat jostain...
Siinä hetkessä, mä sanoin hiljaa mielessäni:
"Nyt on se hetki, kun mä voin olla niinku mun isoveli."
ku mun isoveli oli myös 15-vuotias,
ja voitti jääpallon Suomen mestaruuden.
Koko elämäni ajan, mä oon ollut se mitätön,
rikkinäinen,
hiljainen ujo pieni poika, kenellä ei ole tulevaisuutta.
Ja kenessä ei ees oo mitään mainitsemisen arvosta.
"Nyt on se hetki...
mun elämäni ainoo tilaisuus
ku mä voin tehä mun isoveljen ylpeeks."
Mä en oo koskaan ollu mikään meidän joukkueen paras pelaaja,
mut sen 60 minuutin aikana...
...mä tunsin olevan Michael Jordan.
Mä en tiiä mikä se voima oli, mut jostain syystä
kaikki mitä mä yritin, jotenkin vaan onnistu.
Heitot vaan uppos – toinen toisensa jälkeen.
Ja ekaa kertaa mun elämässä mä tunsin,
et kukaan ei voi pysäyttää mua.
Ekaa kertaa ikinä...
mä olin voittamaton.
Me voitettiin, ja mä onnistuin tekemään mun
kaikkien aikojen piste-ennätyksen.
Toi koripallo-ottelu, on vielä
tähänkin päivään asti paras, mitä mä oon koskaan pelannu.
Mut piste-ennätys ei oo se,
mikä jäi mulla päällimmäisenä mieleen...
Pelin jälkeen, mun isoveli käveli mun luo,
halas mua,
ja sano ne sanat...
...mitä mä en tuu koskaan unohtaa.
Hetki tän jälkeen,
mun isoveljen sekava soittelu alko lisääntymään
ja niitä puheluita alkoi tulee usein.
Mikolla alkoi menee huonommin, ja mun iskä yritti auttaa sitä.
Iskä hommas hänelle työpaikan –
mut Mikko sai potkut, alle kahdessa viikossa.
Yhtäkkii Mikko ei enää koskaan soittanu selvinpäin,
vaan oli joka kerta aivan sekasin,
ihan niinku mun äitikin.
16-vuotiaana yhen tällasen puhelun aikana –
mä turhauduin ja huusin sille:
En siks, et mä oisin ollu vihainen...
vaan, koska se sattu niin paljon.
Mä löin luurin ja toivoin, et mun viesti meni perille.
Mut sekava soittelu jatkui edelleen
ja jossain vaihees mä lopetin vastaamasta.
Mun äitille mä en kuitenkaan uskaltanu sanoo mitään,
ja känninen soittelu –
jatku edelleen.
Kun mä olin lukiossa, mun elämä alkoi hymyilee.
Mul kävi aikamoinen tuuri,
ja mä en voinu uskoo, et se kävi just mulle.
Mä tapasin tytön, joka vei jalat mun alta –
ja me alettiin seurustelemaan.
Ja arvaa milt se tuntu,
ku sai ekaa kertaa koko elämässä läheisyyttä naispuoliselta henkilöltä?
No...
Mä menin ihan sekasin siitä.
Mä olin onneni kukkuloilla, ja mä annoin kaikkeni tälle tytölle.
Ekaa kertaa mun elämässä musta tuntui, et mä pystyin
olee aidosti haavoittuvainen, ja kertoa mun tunteista.
Ja...
...se tuntu turvalliselt.
ja hyvältä.
Kunnes...
Mä kuvittelin, että tällanen juttu
voi tapahtuu vaan saippuasarjoissa...
kunnes se tapahtu mulle itelleni.
19-vuotiaana armeijassa –
mä sain mun isosiskolta puhelun
ja mikään ei ollu enää niinku ennen.
Mä sain tietää, et mun tyttöystävällä oli
jo yli vuoden ajan ollut salasuhde.
Toi tieto muserti mut ja mä kysyin mun tyttöystävältä,
et miksi se teki tän?
Hän vastasi mulle:
"Siis... täh?"
Mä luulin, et se oli just hyvä juttu,
et mä uskalsin olla haavoittuvainen?
Et mä uskalsin oikeesti kertoo mun tunteista,
enkä piilotellu mitään?
Ekaa kertaa mun elämäs, mä olin oma itteni
– eikä se riittäny.
Mä menin ihan...
Tiiäks, ku se lapsesta asti sisällä pidetty pelko vaan vahvistu?
Et jos mä näytän kuka mä oikeesti oon,
enkä esitä mitään vahvaa – niin mut hylätään.
Ja siin se sit tapahtu.
Siit hetkest lähtien mä päätin, et mä en näytä enää mitään.
En tunteit.
En kipuu.
En heikkout.
En itteeni.
Mä en luottanu enää kehenkään,
enkä kertonu enää kellekään, miltä must oikeesti tuntuu.
Niinku silloin 9-vuotiaana...
Kato ny!
Henry on ihan isä täällä!
Tää on pelottavaa.
Joo! – Nii syömää!
Ku miettii et ku lähtee laskuvarjoreissulle, nii...
Tää ei oo mun mieles, et mä oon taluttamas lasta ABC:lle.
Tapsa, mennää tonne noin!
Vai lennetäänkö?
Yy, kaa, koo!
Teräsmies tulee!
*Hollywood-level SFX*
Otetaan Andreas kii!
Hei tuo!
Kato!
Kato!
Tuplakerrosateria! – Otetaanko tommonen?
– Otetaan sulle tommonen!
Joo, Tapsa!
Onks sul Tapsa hampaita?
– On sillä kaks alhaalla.
Sil on kaks alhaalla!
– No kylhän sä nyt hampurilasen syöt!
Noni, mennää hakee!
Meil ei oo kyl rahaa.
Toivottavasti äiti ostaa sulle...
Nyt kyl kohdellaan poikii liian hyvin.
Mitäs siel on?
– Ai lähetää menee?
Eli valkonen!
Yksi, kaksi, kolme.
Kato ny.
Et sä voi kattoo tätä ja sanoo, et Henry ei muka ois joskus hyvä isä.
Se on jo nyt.
– eikä tuo oo ees sen lapsi.
Hei!
Tapsa, kato mitä sä löysit!
Häh, mitä?!
– Kymmenen senttii!
Rahamiehiä.
Se oli sillee: – "Jätkät...
toi on avuttoman näköstä toi teidän touhu ny..."
Tapsa vähä sponssas jätkii.
Respect kyl kaikille vanhemmille!
Me ollaa niinku pari tuntii
oltu täs Tapsankaa ja mä oon ihan poikki!
Me joudutaan nyt lähtee
– Heippa!
Ei, Tapsa!
Me ei hylätä sua kokonaan.
Laita viestii sit ku oot iso!
Tapsa...
Sit ku oot iso, kuuluisa ja rikas, nii muista meidät.
Heippa!
– Kiitos paljon. – Hei kiitos paljon!
No mä voin kertoo paljo meil on...
Tää on meidän onnenlantti.
Häh? – Mitä?
Me ei voida antaa tuota.
Jaa...
Onko tänään mitään bileitä?
– Ei.
Onks sulla autoa?
– Ei.
Onko jollai sun frendillä auto?
– Ei.
Täs on alle vuorokausi aikaa päästä Porvooseen –
Oisko sul heittää mitään vinkkii, et miten?
– No...
...ei.
Hei mitä meidän kannattaa Jyväskyläs tehä?
– En mää tiiä, en mä asu tääl.
– Aa.
Päivää!
Saisiko olla filmikuvaa?
Mä voisin ottaa teist kuvan ja lähettää sen teille – hyvään hintaan!
– Ei meil oo oikee tarve maksaa siitä.
– Ymmärrän!
– Kiitos!
Moro äijät!
– Saako kertoa tarinan?
Parikymppisenä, kun mä muutin Turkuun opiskelee
mä ajoin samalla pakettiautoa ja tein öisin DJ-keikkoja
En mä sillon viel tajunnut, kuin syviin vesiin mä olin matkalla.
Mä rakastin mun DJ:n työtä –
mut se ei ois yksinään riittänyt millään vuokraan ja ruokaan –
joten mun oli pakko saada toinenkin työ.
Valmistumisen jälkeen mä aloitin arkityöt vakuutusyhtiössä –
ja siitä sit alkoikin mun sekopäinen arki:
Aamulla kahdeksalta töihin, sit neljältä kotiin,
parin tunnin päikkärit – ja illaks DJ-keikalle.
Aamuviideltä keikalt himaa, pari tuntia unta ja taas kasiks töihin.
Töis mä nukuin joka ikisen 15 minuutin tauonkin,
jotta mä sain pidettyä mun kehon jotenkin ees toiminnassa.
Tota samaa rumbaa päivästä toiseen...
Kunnes...
Yks ilta mä juttelin mun kaverin Kimmon kans.
Kimmo oli työtön automekaanikko ja mä olin ihan loppu.
Me oltiin väsyneit ja persaukisii,
mut silti –
meil kummallaki oli sisällä joku älytön kipinä.
Me unelmoitiin jostain paremmasta ja päätettiin,
et asioiden on muututtava.
Silloin...
me keksittiin idea.
Kimmo oli perehtynyt verkkokauppoihin –
ja mul taas oli kokemusta videokuvaamisesta jo lapsuudesta,
kun me tehtiin mun serkun kans "leffoja"
kellarista löytyneellä vanhalla VHS-kameralla.
Se kamera kädessä mä tunsin olevani hyvä ees jossain.
Me päätettiin yhdistää meidän voimat
ja suunnitelma oli rakentaa verkkokauppa.
Mä kuvaan ja editoin meidän mainokset –
ja Kimmo hoitaa niiden levittämisen.
Meidän bisnesidea oli alkaa myymään LED-valoja videokuvaajille jenkkeihin.
Me alettiin rakentaa meidän verkkokauppaa –
sekä vapaa-ajalla, et töissä.
Vakuutusyhtiössä heti ku silmä vältti – mä rakensin meidän verkkokauppaa.
Ja sit kun pomo tuli kattomaan – mä esitin, et mä tein töitä.
Mä sain nipin napin hoidettua mun työt silleen,
et mä en saanu potkuja.
Me elettiin ja hengitettiin tätä verkkokauppabisnestä
ja me opiskeltiin aihetta kun hullut.
Me painettiin ittemme burnoutin partaalle,
mut sit viimein...
...kova työ palkittiin.
Kaikki lähti kahden innokkaan pojanklopin dropshippaus-kokeilusta,
kunnes lopulta meillä oli oma tavaramerkki,
työntekijät,
ja varastot sekä Jenkeissä että Kiinassa.
Meidän valoa alkoi käyttää jopa Justin Bieberin
ja Aviciin videokuvaaja.
Sit tuli seuraava steppi:
Apple oli julkaissut ensimmäiset AirPodit hetki sitten
ja me launchattiin vastaavanlaiset,
mut ne oli vedenkestävät ja niillä pystyi uimaan.
Se oli menoo sit.
Bisnes kasvoi ja me julkaistiin satoja eri tuotteita.
Suurin osa näist floppas, mut joukossa oli myös helmiä,
jotka oli kannattavii.
Silloin mä aloin priorisoida kaiken työn kautta.
Mä istuin koneella 16 tuntia päivässä
ja mul oli pakkomielle treenaa paljon,
koska mä aattelin, että jos mä en oo kunnossa –
naiset ei ikin kiinnostuis musta.
Ja silloin, kun mä olin salilla –
mä kuuntelin pelkästään äänikirjoja, jotka auttoi bisneksen kehittämisessä.
Ainoa, mitä mulla oli mielessä oli seuraava tavoite tai strategia.
Jokainen hetki oli mahdollisuus päästä eteenpäin
ja mun koko elämä oli suorittamista.
Se meni niin överiksi, et jossain vaiheessa mä aloin
laskee vuorokauden jokaisen minuutin arvon rahassa.
Yksikin minuutti, joka meni muuhun ku töihin –
oli tappiollinen.
Mä palkkasin itelleni kodinhoitajan, koska se oli halvempaa
ku käyttää omaa aikaa pyykkeihin,
siivoomiseen tai ees kaupas käyntiin.
Yhtäkkii kotityöt ei ollu enää arkisii asioita –
ne oli huonoo sijoittamista.
Ja kaiken tän keskellä mä tein niitä DJ-keikkojakin.
Siinä oli aika paljon hommaa yhelle miehelle –
mut silti se ei riittäny.
Edelleen mun pään sisällä mä ruoskin itteeni,
et mikä saamaton, laiska mä oon.
Ja mä olin edelleen se turha kakara,
jossa ei oo mitään mainitsemisen arvosta.
Verkkokauppabisneksen, treenaamisen,
ja DJ-keikkojen lisäks –
mä päätin alkaa tekee TikTokkii.
Mä lupasin itelleni –
et mä teen videon joka ikinen päivä.
Ja joka ikisen videon oli pakko kerätä
yli 200 000 näyttökertaa,
tai muuten mä olin epäonnistunu.
Jos näin kävi, mä vietin seuraavan viikon
tehden analyysii siitä, miks tää video floppas.
Kaikkee tätä mä tein samaan aikaan,
7 päivää viikossa, ilman vapaapäiviä.
Jos mä lähin jonnekki, mulla oli aina tietokone mukana,
ja oli päivä mikä tahansa, se oli pääosin töitä
– myös omat synttärit.
Mun elämä oli pelkkää suorittamista,
ja sit alkoi jäämää kaveritkin.
Jos ne pyysi mua jonnekki, mä vastasin ettei kerkee,
et on liikaa duunii.
Musta tuli se äijä, joka oli aina liian kiireinen.
Tai jos mä olin paikalla, mä olin silti poissa.
Mä ideoin, suunnittelin ja mietin seuraavaa siirtoa.
Ja jos mä avasin suuni...
Ei sieltä tullu enää niit typerii faijavitsei...
...vaan mä puhuin aina töistä, enkä ollu läsnä.
Sit lopulta –
mua ei enää kutsuttukaan.
Mä aloin näkee stooreja mun kavereist pitämäs hauskaa,
tai sit joku lipsautti vahingos siitä hauskasta ulkomaanreissusta,
mihin mua ei ollu kutsuttu.
Ei menny enää kauaa, ku kukaan ei enää laittanu ees viestiä.
Ei kysytty enää, et miten menee.
Se tuntu tosi yksinäiselt, mut jos mä oon rehellinen –
nii en mä voi syyttää ketään muuta ku itteeni.
Mä elin siin kiireen kuplassa, ja itehän mä sen kuplan rakensin.
Mut siin kuplas oli yks juttu, mikä teki siit niin vaikeen rikkoo:
Siellä mun ei tarvinnu tuntee mitään.
Ei tarvinnu pysähtyy, eikä kattoo peiliin.
Mä pidin itteni kiireisenä, koska mä tiesin tasan tarkkaan
mitä tapahtuu, jos mä pysähdyn.
Kiire oli mun tapa paeta,
ja niin kauan ku mä painoin täysii –
mun ei tarvinnu kohdata mun päänsisäisii ajatuksii.
Mä olin yksinäinen, mut ainakin bisnekset rullas.
Ekaa kertaa elämäs mun ei tarvinnu stressaa rahasta.
Ja mitä sä veikkaat?
Mä aloin käyttää rahaa materiaan.
Nopeempaa autoo,
hienompaa kämppää,
upeempaa reissuu.
Mä ajattelin –
et nyt mä voin ostaa itelleni onnellisuuden
ja hain ego-boostia kaikkialta.
"Ei se haittaa, jos mä oon yksinäinen,
ku mul on kaikkee siistii!"
No mitä sä veikkaat?
Mä kuvittelin, et tollanen siisti elämä
täyttäis sen tyhyyden,
joka oli ollu mun sisällä lapsesta asti.
Mut ei se raha eikä materia koskaan sit hiljentänykään mun päätä.
– Se teki musta vaan entistä yksinäisemmän.
Sit mun mieleen tuli ajatus –
ja mä en tiiä, mistä se oikee tuli...
Mut mä aloin miettii,
et pitäiskö mun mennä moikkaamaan mun äitii?
– Vaik mä en ollu nähny sitä yli 20 vuoteen.
Ooks valmis?
Yy, kaa, koo!
– Nice!
Tässä on se ero – et jos sä vaan
itsekkäästi haluut joltain jotain.
– Vai sä annat jotain vastineeksi?
Esim.
– Hyvän tarinan.
Etkä välttämättä ees odota mitään,
et sä saisit.
Mut sit ihmiset yleensä antaa:
Ruokaa...
juomaa...
omia asuntojaan...
*murisee kuin karhu*
Antaa bäk-sh0tzz!
Laitetaan aina vähän hyvä kiertämään!
Pitäskö meidän Tampereella mennä siihen
Torni-hotellin ylimpään kerrokseen nukkumaan?
– Siihe hienoimpaan sviittiin?
Mistä me...?
Mistä me saadaan rahat tollaseen?
Täs vaihees meidän luo tuli poika,
joka alkoi pohtimaan – minkä ikäinen Andreas on?
Andreaksel on sellanen, tiiäksä...
vanhan faijan karisma.
Äijä syntyny joskus -05, mut...
henkisesti -55.
Ei se mitää.
– Viikset tekee sen.
Hei sä sanoit, et sä et kanna kaunaa!
Nyt et mieti enää tollast!
Andreas!
Laita persetaskuu ja osta tai jotai kivvaa!
Superpaljon kiitoksii!
– Moimoi! – Heippa!
Pari vuotta sitten mä päätin –
et mä haluun tavata mun äidin.
Kaikkien näitten vuosien jälkeen mä halusin tietää –
Mikä tai mitkä tekijät oli niitä,
mitkä ajoi äidin alkoholismiin, lääkkeiden väärinkäyttöön,
ja siihen syöksykierteeseen, mistä äiti ei koskaan selvinnyt pois.
Mä kaivoin mun tallennetuista äidin numeroista uusimman
ja laitoin siihen tekstiviestin.
Äiti suostui näkemiseen ja laittoi mulle osoitteen.
Osoite näytti Itä-Helsinkiin ja mä hyppäsin auton rattiin.
Ajomatkalla mun sydän hakkas tuhatta ja sataa
ja mua jännitti niin paljon,
et mä en meinannu saada henkee.
Enhä mä ees tiiä, miten mä tervehtisin sitä?
Miten mun kuuluu olla siin tilanteessa, ku mä nään hänet?
Ja mitä mä ees sanoisin sille?
Sit mun jännitys muuttui jopa peloksi,
ja mä halusin kääntyy takas.
Mä päätin, et mä en voi nyt jännistää
ja mun on kohdattava tää, vaikka mua pelottaa.
Mä saavuin perille ja äidin asuinalue –
vaikutti tosi karulta.
Tosta alueesta kertoi hyvin se,
et ensimmäinen ihminen, kehen mä törmäsin
oli tärisevä vanha koditon mies,
joka oli selkeesti addikti.
Tää mies tärisi ku riivattu ja mä aloin miettimään
et millaisissakohan oloissa äiti asustelee
jos ensimmäinen ihminen kehen mä törmään –
on tällänen?
Mä ajoin lähemmäs ja mä katoin,
et mitä hän oikein tekee?
Tää mies yritti epätoivoisesti avata polkupyöränsä lukkoa,
mut selkeesti h*umeiden käytön seurauksena –
hän oli menettäny koko kehonsa motoriikan ja hallinnan.
Hän epätoivoisesti yritti ja yritti saada polkupyörän lukosta kiinni,
muttei onnistunut siinä.
Mul teki pahaa kattoo tän miehen kärsimystä
ja mä päätin mennä auttaa häntä.
Mä huomasin jo kaukaa, et tää mies on
menettänyt käsityksen todellisuudesta,
eikä sil oo käryykään, mitä sen ympärillä tapahtuu.
Siit huomas selkeesti, et tosta tilasta —
ei oo enää paluuta.
Mä lähestyin miestä ja sit yhtäkkii —
tää mies sammaltaa tärisevällä äänellä:
Koko maailma romahti mun jalkojen alta.
Tää mies oli...
mun isoveli.
— Mun suurin sankari.
Jotenki mä näin, et sen lasittuneen katseen takana
se oli edelleen hän —
muttei kuitenkaan.
Se sankari
kuka toi mulle aina turvaa, kun kotona riideltiin.
Se lupaava jääkiekkoilija
Se kuka opetti mut lukemaan
Se kuka kerto niit hölmöi faijavitsei
ja osas aina piristää
Se johon mä pystyin aina luottamaan.
Ja ketä mä ihaillin —
eniten koko maailmas.
Siinä hän oli...
muttei kumminkaan.
Se ei ollu enää hän.
Se oli joku muu mun isoveljen vanhetuneessa kehossa.
Mikko tuli halaamaan mua
ja jokainen sekunti...
tuntu tunnilta.
Mikko onnistu kertoo, et hän oli saanut sossulta tukirahaa
et sai ostettua itelleen käytetyn polkupyörän.
Tän jälkeen Mikko käänty osottaa mun autoo ja sano:
— "Ei vitsi sul on siisti auto!"
Mua ei oo koskaan hävettäny niin paljon.
Mitä mä oon oikee tehny?
Kaikki nää vuodet mä oon vaan hakenu egoboostii.
Esittäny et mul menis hyvin...
et mä oisin joku menestyjä.
Mut totuus on, et mä oon vaan hävenny sitä
mitä mä oikeesti oon
ja yrittänyt peittää se kulisseilla.
Ja samaan aikaan mun isoveli on hajonnu pala palalta.
Se on yrittäny vaan pysyy hengissä.
— Ja mä?
Mä mietin vaan sitä, miltä mun elämä näyttää muille.
Ettei kukaan vaan näkis mitään heikkoo mussa.
— Ja ne kännipuhelut?
Mä lopetin vastaamasta niihin
enkä mä tajunnu, et ne oli vaan avunhuutoja.
Koska mä olin niin itsekäs...
Ja mä en halunnu, et muhun sattuu.
Mä mietin vaa kokoajan itteeni enkä koskaan sitä —
paljonko mun isoveljeen oikeesti sattu,
mut se vaan piilotti kaiken sen hymyn taakse.
Se ei koskaan puhunu ääneen sen kärsimyksistä.
Mitä sä voit odottaa mieheltä, jonka lapsuus oli tällänen?
Tottakai se sulkeutuu
eikä kerro, miltä silt oikeesti tuntuu.
Ja nyt on liian myöhästä...
ja sen kanssa mun on pakko elää —
mun loppuelämä.
Tos vaihees mun mieli sekos ihan kokonaan
ja mä kerkesin jo unohtaa —
et muutaman minuutin päästä mä tulisin tapaa mun äidin,
ketä mä en ollut nähny yli kahteenkymmeneen vuoteen.
Meil alkaa olee vähän kiire!
Nii, täs alkaa olee ilta...
Aurinko alkaa koht laskemaan.
Tulee kylmä, ja sit pimeellä kukaa ei ota meit kyytii...
Mulla kestää puoli vuotta kirjoittaa yks kyltti
Henry tekee tän...
Alle 20 sekuntii!
Hei tää... nää veis meidät Tampereelle!
Mäpä käyn juttelee äijille.
Andreas!
Mun ei varmaan tarvi ees enää kirjoittaa tätä kylttii.
Andreas Tolonen lähtee juttelee vähän.
Hei jätkät!
Terve.
– Moro!
– Terve.
Mul ois elämänne diili!
– No?
Äijien keskeinen roadtrip! – Nopee käynti Tampereella.
Meidän pitää siis päästä...
öö...
mikä...
vitsi...
– Porvoo!
Ja jos me ei keretä sinne huomen iltaan mennessä
nii meidän pitää valitettavasti leikata kenkälaaki-kalju.
Ja mä en halua sitä.
– Ok, no mä ymmärrän!
Päivänjatkot!
Me mentiin liftaa kohti Tamperetta,
mut täs vaihees me ei viel tiedetty, et seuraava liftikyyti —
tulis olee diipein, mitä meil on koskaan ollu.
Henry!
– Saatiiks me kyyti jo?
Me saatiin jo kyyti!
Sori, täs on vähä jonoa!
Ei mitää, päivänjatkot!
Kiitos paljon. – Kiva ku voidaan jeesata!
Saatte anteeks täl kertaa!
Täl matkal tuli ilmi —
et tää mies on vaarallisessa ammatissa
ja kohdannu pahoja tilanteita.
Mä päätin kysyy vähän lisää.
Mikä on tälläinen pahin tapaus, mis sä oot ollu mukana?
Yli 20 vuotta.
Se oli aika, jonka mä olin ollut näkemättä mun äitiä.
Mä seisoin sen oven takana ja mun sydän hakkasi niin kovaa,
et mä meenasin oksentaa.
Mä en tiennyt mitä aatella —
Haluunks mä halaa sitä vai huutaa sille?
Ja mun pää oli jo valmiiks ihan sekaisin
mun veljen näkemisestä.
Sit...
ovi aukes.
Ja siinä se seiso —
mut se ei näyttäny enää samalta.
Mä en ees kunnolla tunnistanu sitä.
Viina ja lääkkeet oli runnellu sen.
Äiti purskahti itkuun ja halasi mua
ja mä vaan seisoin kylmänä —
enkä tienny mitä mun pitäisi tuntea.
Äiti asui pienessä, sossun järjestämässä yksiössä
ja kertoi, että hän elää Kelan tuilla.
Me istuttiin ja juteltiin tuntikausii —
pääosin hyvistä lapsuusmuistoista
mikä oli...
oikeestaan aika kivaa.
Mut lopulta mä päätin kysyä sen,
minkä takia mä oikeesti tulin käymään —
Mikä ajoi äidin alkoholismiin?
Liittyykö se jotenkin hänen lapsuuteensa?
Vai tapahtuko hänen edellisessä avioliitossa jotain,
mikä laukaisi sen syöksykierteen?
Mä avasin suuni.
Ja taas mentiin.
Iha niinku ennenkin.
Ne samat valheet.
Samat syytökset.
Ja se sama ...
mitä mun iskä joutu kestää monen vuoden ajan.
Mun äiti ilmoitti —
että hän ei oo koskaan juonu alkoholia.
Mä tajusin heti,
ettei tää keskustelu tuu etenee mihinkään.
Mä näin, miten se valtava häpeä puristi äitii,
eikä se pystyny päästää siit irti.
Edelleen äiti valitsi piilottaa ongelmansa ja syyttää muita —
sen sijaan, että ois vaan myöntänyt totuuden.
Häpeä oli riistänyt mun äidiltä jo koko elämän ja terveyden
— ja silti
edelleen se piti äitiä otteessaan.
Ja se oli kivuliasta...
kattoo vierestä
miten mun oma äiti jäi häpeän vangiksi.
Kaiken tän jälkeen, mun pää huus kovempaa ku koskaan —
enkä mä saanu sitä hiljaseks enää millään.
Mä luulin, et mä olin jo pohjalla
— et syvemmälle ei vois enää pudota.
Mut totuus oli se, et pahin odotti mua vasta kulman takana.
Ja se, mitä tapahtu seuraavaks —
vei mut paikkaan,
josta moni ei enää koskaan palaa.
Me aateltiin mennä tuohon...
Tuossa näkyy toi Torni-hotelli – siihen ylimpään kerrokseen
me ollaan menossa yötä, ku me kerätään vielä rahat siihe.
Kiitos todella paljon kyydistä ja hyvästä seurasta!
– Moikka! – Moikka!
Mä en oo sama ihminen ton kyydin jälkeen.
– Mä oon viisaampi.
Voitteko uskoo?
Jos mä saan ton Torni-hotellin huoneen
mä muutan mun IG-bioon nimeks: "Kempeleen ylimielisin."
– Ok!
"Kempeleen ylimielisin..."
Onks siel poreamme siel sviitissä?
– Öö, joo!
Tiiäksä mikä täs on hauskaa?
– No?
Se sviitti – se varmaa maksaa joku...
varmaan 700€ yöltä, veikkaisin.
Nii
jotenki
mä en ees epäile Andreasta.
Mä aattelen vaa, et se hoitaa sen jotenkin.
Joo ei. – Se ois kusetust.
Kyl Andreaksen pitää ansaita se.
Kato kuin korkee se on!
Makoisat unet tuol ylimmässä kerrokses!
Aatteliksä nyt vaa, et sä meet puhuu sen huoneen itelles vai?
– Joo.
No, mennää sit.
Eli me...
Me jäädää tähä venaa ja sä –
Sä hoidat? – Joo, oottakaa.
Älkää minusta huolehtiko, äijät! – Monta minuuttiI meIdän tarvii ottaa?
Kolme.
– Kolme minuuttii?
Te näitte miten Andreas toimitti eile mäkis.
Moikka!
– Moi...
Mulla on...
tarina, joka ei ehkä kuulosta todelta, mut —
Minä ja mun kaveri tuol ulkona —
Mieti ku se kävelee tost ovest —
ovet aukee ja sil on huonekortit täs tällee näi!
Kaveri on painanu puoli tuntii siel tiskil jo!
– Mitä siel tapahtuu?
Se on vielki siel neuvottelemas!
Se nojaa tiskiin kun se omistais tän hotellin.
– Huh!
Hei, nyt mä nään — se tulee!
Mä en usko, se ei voi.
No?
Ne ois halunnu 210€ yhdeltä yöltä
jostain huoneest mis oli amme ja kolme sänkyy.
Mä sanoin, et mul on 13 euroa.
Ne sano, et oli sen verran hyvä myyntipuhe —
– Ei...
– Anto ilmaseks.
- Ei!
Anto ilmaseks!
– Sä huijaat!
Meil on huone varattuna!
– Äijät tulkaa!
– Ei, mä en usko viel!
– Mä en usko kyl viel.
Saanks mä käydä kysymäs et onks tää totta?
Siis...
mitä?
Andreas!
Voiksä hommaa meille moottoripyörät, et me päästää Porvooseen?
Ei, ei!
– Lupasinks mä sen IG-profiilin?
Jos mä saan ton Torni-hotellin huoneen
mä muutan mun IG-bioon nimeks:
"Kempeleen ylimielisin."
Sä nojailit sinne tiskiin joku puol tuntii siel.
Siis, joo – mä nojailin siin,
sit ne keskusteli niin kauan.
Sit siinä toinenki myyjä tuli siihen vieree
— sit ne alko kyselee toisiltaan, et
"Mitä täs pitää tehä?"
ja et "missä meidän pomo on?"
Ja jotain tommost bullsh*ttii mä kuulin.
Andreas kuunnellu sitä bullsh*ttii!
"Mä en tollast bullsh*ttii kuuntele, nyt ... se huone tänne!"
Äijät, muistakaa —
Et elämässä... ainut asia mikä teillä on —
on teijän sana.
Jos te sen menetätte...
sen petätte —
teil ei oo mitään.
Pitäisikö mä kattoo leffa?
– Onkohan tässä Netflix?
Andreas, voidaaks kattoo joku ku sun video?
– Sun kunniaks!
– Ei me nyt mittää semmosta...
– Sä katot aina yksin himas omii videoita!
Laivaliput maksaa vähintäänkin sen verran, että...
No minulla ei oo niihin rahhaa.
– Älä siitä huoli!
Ja ollaan Kerkkoossa ennen kaljuuntumista!
Selvitetääs sit —
monelta lähtee juna ja mitä maksaa?
Kymmenen minuutin pääst lähtis Helsinkiin!
– Noni!
Paljon meil on rahaa?
Meil ei oo melkee mitään — me ollaa käytetty ne kaikki ruokaan.
33€ R-juna.
Meillä on aikaa kymmenen minuuttia —
– Hommata 32 euroo.
Miten me saadaan kymmenessä minuutissa junaliput?
– No...
– Mul oli ässä hihassa!
Henryllä on joku suunnitelma! – Mä meen vaan mukana.
Kattokaa tätä päättäväisyyttä!
Mä luotan Henryyn.
Minä ja Andreas —
Kaksi päivää sitten meidät pudotettiin lentokoneesta
Norjan erämaahan, Pohjois-Norjaan.
Siit asti me ollaan luotettu ihmisten hyvyyteen.
– Me ollaa liftattu,
saatu kyytejä,
selvitty tähän näin kahes päivässä.
Nyt meidän tavoite on päästä Helsinkiin.
Ja meidän pitäis olla Helsingissä parin tunnin päästä.
Takas maanpinnalle.
Ai hitto...
Mä en oo ikinä oikeestaa kuullu noin
tommosta
se ei ees reagoinu mitenkää sun juttuun.
Se vaa oli et...
"Käy ostaa lippu nii pääset."
– Mut kyl mä ymmärrän, et hän tekee työnsä.
– Ei siis, niin mäki.
Joka ikinenhän vois tulla selittää tollast tarinaa.
Me otettiin tää aamu liian chillisti ja nyt se kostautu.
Mun suunnitelma epäonnistu
ja nyt aikataulu alkaa näyttää tosi tiukalta.
On kuitenkin viel yks juna ja jos me keretään siihen —
meillä on mahdollisuus päästä mun iskän luokse ajoissa.
– No mut... paljon meil on aikaa ennenku tää juna lähtee?
– Puoli tuntii aikaa!
– Puol tuntii?
Mä meen tänne.
– Mä meen tonne!
– Hei anteeks!
– Moi!
– Saako häiritä ihan vähän?
– Saako kertoa tarinan?
– Joo.
– No?
Minä ja mun kaveri —
me yritetään nyt jostain saada junaliput Helsinkiin.
– Onks sulla mitään mahdollisuutta auttaa meitä?
– Okei, mä ymmärrän, kiitos paljon kumminki!
Hän oli opiskelija — ei me opiskelijoilta oteta rahaa.
– Kiitos!
Miksi ihmisille juttelu on niin vaikeeta?
Aika käy vähiin ja heikolta näyttää.
Mut sit yhtäkkii —
mul tulee mieleen nerokas suunnitelma!
– Nyt loppu tää rahan kerjääminen!
Mä haluun olla niinku Andreas!
Monta minuuttii meidän tarvii ottaa? – Kolme.
Okei äijät, istukaa ihan rauhas...
Otetaan täst penkki teille.
Se meni VR:n virkailijalle juttelee.
Kyl Henry hoitaa...
Se oli junakuljettaja, mut se ajoi tavarajunaa
nii se sano et se ei pysty ottaa ite kyytiin —
mut se sano et:
"Mee kertoo tää tarina konduktöörille nii se varmaa päästää teidät!"
Kaks masterpläänii meni pieleen
ja alle 10 minuuttia junan lähtöön.
On aika siis käyttää viimeinen oljenkorsi —
Hei anteeks, saako häiritä ihan hetken?
– Saa häiritä.
Kiitos paljon!
Onks tääl meidän pelastajat?
– On.
Ou mai gaad! – Kiitos!
Saako auttaa?
Jos puhutaan totta,
Andreas on maailman kovin äijä.
Hei, sä tuot vaa hyvät puolet musta esille.
– Ai minä? – Nii.
– Mitä mä oon tehny täs?
– Kulkenu peräs ku äijä hoitaa.
Mul on diili teille!
Jos meette jonkun luokse ja pyydätte 25 euroo —
te saatte pitää sen, mitä ikinä jää 17 euron jälkeen.
Viis minuuttii aikaa!
Pojat lähti oikeesti toimittaa! – Mut ei me voida lepää...
Hei anteeks...
– No?
Miehet on pulassa.
– Miks?
Me ollaan tänne asti tultu paris päiväs...
Tultii tänne ilman rahaa, ilman puhelinta.
Meidän pitää päästä Porvooseen — mun isän luo.
Bussi lähtis vartin päästä.
Me tarvittais 17,80€ bussilippuun.
Ooksä meidän pelastava enkeli?
– Ei mitään, kiitos ajasta!
– Kiitos, arvostan!
– Moikka!
– Ei se mitää, kiitos avusta!
– Kiitti ku yrititte!
Mä oon näyttäny täl videol vaikeit juttui.
Mut nyt mä näytän sen —
mitä mä en oo ennen uskaltanu sanoo ääneen.
Sen, mitä tapahtu viime kesänä.
Sen, mitä mä häpeän kaikist eniten.
Sen, minkä takia mä en meninannu uskaltaa julkaista tätä videoo.
Kaikki alko murenemaan sen jälkeen, kun mä näin mun isoveljen.
Sen jälkeen mun pää ei enää hiljentyny...
— ei millään keinolla.
Ja mitä enemmän mä yritin paeta sitä kaaosta mun pään sisällä —
sitä kovemmaks se meteli muuttu.
Mä makasin tajunnan rajamailla, letkuissa ensihoitajien keskellä
mut mä en ees tajunnu —
et se ois voinu olla mun viimeinen hetki.
Mul oli mieles vaan yks toive:
Et mun pään sisällä ois ees hetken hiljasta.
Mä yritin löytää sitä hiljaisuutta kaikkialta:
Töistä,
rahasta,
menestyksestä,
materiasta,
urheilusta,
ruoasta,
unesta,
seksistä,
p***osta,
videopeleistä,
musiikista,
leffoista,
terveellisestä elämästä —
kylmistä suihkuista,
hengitysharjoituksista,
- meditoinnista,
- manifestoinnista,
terapiasta,
mä lopetin somen,
luovuin älypuhelimesta.
Ja kun mikään ei auttanu...
Mut mikään, ei mikään —
vaimentanu sitä loputonta meteliä mun pään sisällä.
Ja lopulta...
kun mä olin yksin kotona...
mä tartuin epätoivoon...
Mä päädyin vetämää yli— annoksen rauhottavii.
En siks, et mä olisin halunnu satuttaa itteeni.
Tai et mä oisin halunnu säälii tai huomioo.
Mä halusin vaan, et se meteli mun päässä —
hiljenisi ees hetkeksi.
Siin vaihees mä en välittäny, vaik se ... mut.
– Kunhan mun pää ois vaan hetken hiljaa.
Tää teko järkytti mun tyttöystävää ja mun kavereita.
Ja seuraavat kolme kuukautta meni täysin aivosumussa.
Mut silti —
yhden asian eteen mä tein kaikkeni...
– Mä pidin huolen, et mun iskä koskaan sais tietää tästä.
Mä en ois kestäny sitä katsetta, jos se ois nähny,
et musta oli tullu just se,
mitä mä olin jo sillon 9-vuotiaana vannonu
ettei musta ikinä tulis:
– Mun äidin kopio.
Miten mä saatoin satuttaa mun läheisiä näin?
Miten mä saatoin pettää mun iskän?
Se oli kärsiny koko elämänsä ja menny läpi h—vetin sen vuoks,
et mä oisin turvassa.
– Ja nyt mä teen jotain tällästä?!
Mut määrättiin pitkälle sairaslomalle ja mä laskin —
että toi sairasloma oli ensimmäinen loma, joka mulla oli ollu viimeiseen 11 vuoteen.
– Ja haluuksä kuulla totuuden?
Mä en ees muista tosta 11 vuodesta paljoakaan.
Mä vaan painoin tukka putkella, et mä näyttäisin menestyjältä.
Mä keskityin esittää jotain, mitä mä en oikeesti ollu
— koska mä pelkäsin, ettei ketää kiinnostais se oikee minä.
Vasta silloin mä pysähdyin ekaa kertaa.
Mä tajusin et...
En mä oo elänyt —
mä oon vaa paennut.
Ja jos mä haluun elää —
mun on pakko muuttuu.
Alkuun, mun täytyy lopettaa rahan tavoittelu.
Tolla epätoivon hetkellä mä olin valmis päästää irti kaikesta,
mut sit mä tajusin myös jotain...
On olemassa yks henkilö —
ketä mä en oo vielä maininnut tällä videolla.
Mutta just hän on se syy,
miks mä en voi koskaan luovuttaa.
Toivo Porvoon bussiin ehtimisestä oli jo mennyt,
mut sit...
Andreas näki jotain. Mikä saattais pelastaa meidät.
– Hei?
Hei anteeks!
Hei anteeks!
Ja meidän pitää päästä mun frendin isän luokse Porvooseen.
Oisko mitenkään mahdollista,
jos löytyy 17 euroo, et me saadaan bussilippuihin rahaa?
– Käy.
Kiitos!
Onks teil rahaa enää kauppaan?
Paljon meillä on?
10,05€.
– Me tarvitaa enää? – 7,75€.
Moi, saako pyytää apua?
Mitkä teidän nimet on?
Meidät tipputettii laskuvarjoilla Pohjois-Norjaan keskelle erämaata.
Me ollaan nyt kahdessa päivässä selvitty tänne liftaamalla ja kaikella muulla.
Me ei saada käyttää puhelinta, ei omaa rahaa.
Meidän pitäisi olla Porvoossa pian.
– Ja se lähtee kolmen minuutin päästä!
Oottekste meidän pelastavat enkelit?
Wuuhuu, jippii...
Tää on Porvoo? – Joo.
Missäpäi on Kerkkoo? – Kerkkoo on tuol!
Hotel Seurahovi — tos oli ennen yökerho.
– Siel on mun elämäni eka DJ-keikka ollu
mä olin iha hukas enkä osannu viel soittaa sillon.
Linnankosken lukio. - Täs mä kävin lukion.
– Tässä?
– Joo.
Monta L:ää kirjotit?
– Nolla.
– Moi moi!
Me ollaan liftaamassa.
Oisko mitään mahista saada joku pahvinpala?
Onks tää niin sun paikka —
et ku tyypit on menos väärään suuntaan —
ne tekee U-käännöksen liikenneympyrässä,
nakkaa frendit hevonkuuseen?
– Anna mulle, katotaan onks!
– Mitä?
Noni!
Hei, kyyti! – What?!
Mitä?!
Saadaanks me teilt kyyti Kerkkooseen?
– Noni!
Mä muistan, ku mun isoveli oli 15....
Mä olin 5-vuotias, sit mä en tajunnu niinku...
Et se ei oo aikuinen, – et se ei saa polttaa röögii.
Sit se poltti röögii tuol kalastusreissul. – Se oli sillee:
"Älä kerro iskälle!"
Sit mä en ikin voinu tajuta sitä, et miksei saa kertoo?
Minä olin hämmentyny pikkupoika.
Kiitos super paljon! – Kiitos!
– Te olitte viimeset sankarit!
Nonii äijät! Oottekste valmiina?
Kävellää 200 metrii, nii siit alkaa virallisesti Kerkkoo —
paikka, mitä me ollaa odotettu.
Mä oon rakentanu mun koko elämän se ajatus mielessä,
et mä en oo tarpeeks.
Ulospäin mä oon se äijä kenel pyyhkii hyvin,
mut kuka oikeesti kuolee sisältäpäin.
Mut jos mä sanoisin ton ääneen nii...
kuka jaksais ees kuunnella?
En mä oo mikää kiinnostava tyyppi.
Ei kukaan nyt mun huolii jaksa kuunnella.
Lapsena minä opin, et mussa ei oo mitään mitä rakastaa,
joten mä päätin luoda itestäni jonkun, jota voisi ihailla.
Jos ei muuten, nii edes ulospäin.
Niinpä mä loin itsestäni version, kuka on vahva —
ja kuka ei tarvii ketään pärjätäkseen.
– "Jos mä rakennan mun elämän näyttää ulkoopäin hyvält,
kukaa ei huomaa mun heikkouksii."
Ja niinpä mä sit rakensin —
Nopeempii autoi,
hienompii kämppii,
enemmän menestystä.
Mut todellisuudessa, kaiken ton kulissin takana
mä tuijotan vaa kämpäs tyhjää seinää ja mietin, et:
"Okei, mul on nyt periaattees kaikki, mist mä oon aina voinu haaveilla, mut...
miks must silti tuntuu, et...
ei mul oo mitää."
Joka kerta, ku mä katoin peiliin
nii ei siin ollu mitään menestyjää,
ihailtavaa tyyppii,
tai ees vähänkään iloista jätkää.
– Siin vain tuijotti se sama poika,
kenes ei oo mitään mainitsemisen arvosta.
Se, kuka ei koskaan ollut tarpeeks hyvä,
tarpeeks rakastettava,
tarpeeks mitään.
Mut silti mä jatkoin —
feikkasin onnellist elämää ja kasvatin egon suojaks
ettei kukaa näkis, et kuin paljon mä oikeesti häpeen.
Mä aattelin, et jos must tulee menestyjä,
nii kukaan ei tuu koskaan huomaamaan sitä heikkoa taksikuskin poikaa,
joka hiljenee joka kerta, kun näkee jonkun halaavan äitiään.
Mä yritin löytää helpotusta rahasta...
menestyksestä,
päihteistä,
mut mikään ei auttanu.
Mä oon ollu niin pitkään rikki —
et siitä on tullu mulle normaalii.
Mut nykyään mä haluun aatella,
et se, et mä oon rikki —
ei tee must heikkoo.
– Se tekee must ihmisen.
Jos mä oon rehellinen, nii en mä osaa vieläkään
sanoo itelleni, et mä oisin tarpeeks.
En mä saa vieläkää mun päätä hiljaiseks
ja mun on vaikea hyväksyy sitä,
ettei se tuu hiljenemään koskaan.
En mä osaa saa vieläkään nauttii hetkestä tai olla läsnä,
mut yks asia on muuttunu:
– Mä yritän, päivä kerrallaan.
Ehkä vielä jonain päivänä, kun mä katon peiliin —
mä en näkis enää sitä poikaa, jota pitää aina hävetä.
Sen sijaan mä näkisin sen pojan kasvaneena mieheksi —
täynnä virheitä,
täynnä epätäydellisyyksii,
mut silti...
Hän kantais nää ylpeydellä ja hyväksyisi itsensä
täysin sellaisena kun hän on.
Pikkupoikana mä toivoin olevani Spider-Man,
mut silloin mä en vielä tienny,
et mult löytyy toi supervoima mun sisältä.
– Supervoima, jonka avulla sä pystyt hyväksyy sun virheet,
puutteet ja heikkoudet sellasina ku ne on —
Ja kantaa ne ylpeydellä.
Mä en oo ite löytäny tota supervoimaa täysin,
mutta joka päivä ollaan lähempänä.
Mä uskon, et se päivä tulee vielä joskus koittamaan,
ku mä voin pysähtyy,
hengähtää,
ja todeta ittelleni rehellisesti ääneen:
Nyt mä viimein tajuun sen.
Mikään raha, materia tai menestys
ei pysty tuomaan sitä, mitä sun läheiset ihmiset tuo sulle.
Iskä...
Jos sä katot tätä videoo...
nii ois pari juttuu, mitä mä haluun sanoo sulle.
Mä tiedän, et me ei olla koskaan puhuttu mistään tunteista
tai ees halattu tai vastaavaa.
Ja mä tiedän, et mun lapsuus ei oo läheskään ollu yhtä rankka ku sun.
Ja...
mä en oo ikinä kiittäny sua mistään,
mut mä haluun, et sä tiiät,
et mä oon älyttömän kiitollinen siitä,
mitä sä oot tehny meidän vuoks.
Sä oot ollu niin vahva, ku sä oot kestäny sitä kaikkee,
etkä oo koskaan valittanu.
Vaik mä en hetkeen ois soittanu tai laittais viestii,
nii mä haluun, et sä tiiät...
et mä oon tässä.
Ja mä en oo menos mihinkään.
Ja mä tuun pitää susta huolta,
sitku sun jalat ei enää kanna.
Ja ekaa kertaa sun elämäs...
sun ei enää tarvii olla vahva.
Iskä...
Kiitos ku sä oot pelastanu mut.
Ja kiitos, ku sä yritit pelastaa...
Tässä vaiheessa on varmaan hyvä mainita,
että mun iskähän ei missään vaiheessa tienny,
et me ollaan menossa just hänen luokse.
Mitä? – Jatketaan kävelemistä.
Onko toi sun isä? - On.
Henryn isä kävelee tos vastaan!
Täs kohtaa...
mun ois tehny nii mieli halata sua,
mut mä en uskaltanu.
Ku ei me olla ikinä puhuttu mistään tunteista
Ja ollaan halattu meidän elämän aikana ehkä kaks kertaa.
Mut mä toivoisin...
et me alettais tekee sitä tästä lähtien.
Se ois tärkeetä mulle.
Mun matka pelkojen voittamiseen ja itsensä hyväksymiseen on vasta alussa,
mut mä mietin, et mä haluaisin tehdä jotain,
millä mä saisin iskän jotenki mukaan tälle matkalle...
Iskä...
Myöskään tätä mä en oo ikinä sanonu sulle...
ja mä oisin halunnu sanoo tän sulle suoraan...
Mut...
mut emmä...
mä en vaa...
jotenkaa...
Iskä...
sä oot maailman paras isä...
ja mä rakastan sua.
The moment.
Andreas...
Me tutustuttiin kunnolla vasta pari vuotta sitten,
ja sen jälkeen meistä on tullu tosi läheisii ystävii.
Ja mä halusin kertoa sulle...
et...
kuin paljon mulle merkkaa, et sä oot mun ystävä.
Maailmasta ei löydy montaa ihmistä,
kenellä on niin suuri sydän ku sulla.
Sä oot keskel yötä heränny,
ja tullu mun luo tarkastaa, et mul on kaikki kunnossa.
Ja kuunnellut mua aina —
joka kerta ennakkoluulottomasti,
ja hyväksyny mut sellasena, ku mä oon...
mun heikkouksien kaa.
Ja...
Jotenki sä oot aina ollu vaan mun...
mun tukena.
Ja mä en oo siitäkään sanonu, et kuin kiitollinen mä oon.
Ja sä oot...
Sä oot oikeesti yksi merkittävimmistä syistä sille,
miks mä oon jaksanu viimeisen vuoden ajan.
Kiitos, Andreas.
Sä oot mulle vitsin tärkee.
Ja mä toivon, et me ollaan ystävii...
Ihan viimeiseen asti.
Kiitos, ku sä oot mun ystävä.
Click on any text or timestamp to jump to that moment in the video
Share:
Most transcripts ready in under 5 seconds
One-Click Copy125+ LanguagesSearch ContentJump to Timestamps
Paste YouTube URL
Enter any YouTube video link to get the full transcript
Transcript Extraction Form
Most transcripts ready in under 5 seconds
Get Our Chrome Extension
Get transcripts instantly without leaving YouTube. Install our Chrome extension for one-click access to any video's transcript directly on the watch page.
